»Mutta millä tavoin se on keksitty?» kysyi kauppaneuvos, sillä huolimatta niistä monenlaisista ajatuksesta, jotka hänen aivoissaan pyörivät, hän kuitenkin oli utelias saadakseen kuulla, millä tavoin kirkaskypäräinen mies perustelisi ja kehittelisi sellaista olettamusta.
»Se on kauhean yksinkertaista», nauroi tämä; »koko juttuhan perustuu kellojensoiton periaatteeseen, kuten esimerkiksi ravintoloissa. Jos soittaa kerran, tulee viinuri, kaksi, niin siivoojatar, kolmasti, niin renki. Sama on laita poliisilaitoksessa, missä erilaisilla soitoilla, yhden kerran tai useampia kertoja vetäisemällä, kutsutaan sitä tai tätä järjestyksenvalvojaa, ja meilläkin on täällä kaksi tai kolme kellonvedintä päälletysten. Virkaveljeni oli oikeudenistuntosalin odotushuoneessa parin sinne tuomansa vangin kanssa, kun asia juolahti mieleen. Mutta sensijaan että olisi ollut viisas ja ottanut sille patentin, hän kertoi sen eräälle kirjurille, tämä jutteli siitä jonkun professorin kanssa, ja kuinka olikaan, järjesti professori jutun sen mukaan — ja nyt on joka kerta, kun kellon nuorasta vedetään, vaikkapa soitettaisiin vain Bambergiin, maksettava kolmekymmentä kreuzeria — laskekaahan kuinka monta puolikasta olutta sillä voisi juoda!»
»Hm», sanoi kauppaneuvos, jonka piti nyt poliisin mielestä olla täysin selvillä sähköttämisestä, mutta joka kuitenkin oli enemmän huvitettu toisesta asiasta, »kaksi tuon nuoren naisen veljeä matkusti siis tämän kautta Bambergiin noutamaan pakolaista?»
»Aivan niin, herra kauppaneuvos», vastasi poliisi. »Minua säälittää tyttö-raukka. Hyvä Jumala, jos hän kerran ei halua ottaa sulhastaan, niin on kovaa pakottaa hänet siihen; mutta se on asia, jonka perhe saa ratkaista omassa keskuudessaan. Poliisin täytyy joka tapauksessa tehdä velvollisuutensa, ja jos hän olisi joutunut minun käsiini, niin olisin luovuttanut hänet, vaikkapa hän olisi ollut minun oma sisareni.»
Tämän uljaan tunnustuksen jälkeen virkapukuinen mies nousi kolisten seisomaan, ryyppäsi oluensa loppuun, antaen samalla katseensa tarkastaen kiertää salissa olevissa henkilöissä, ja aikoi juuri sotilaalliseen tapaan hyvästellen lähteä huoneesta, kun eräs unohtunut kohteliaisuus johtui hänen mieleensä.
»Teidän veljentyttärenne toivottavasti voi oikein hyvin, jos saan kysyä», sanoi hän kohteliaasti kumartuen kauppaneuvokseen päin, »kenties vain hiukan väsynyt matkasta?»
»Kyllä — kiitos», vastasi kauppaneuvos ja tunsi, kuinka veri oikein syöksymällä tulvi hänen otsalleen ja ohimoilleen, kun hänen täytyi valehdella kuninkaalliselle virkamiehelle.
»On ikävää, varsinkin naisille», lisäsi kohtelias poliisi, »menettää matkatavaransa, vaikkapa vain vähäksi aikaa. No, toivottavasti saatte kaikki tänne takaisin huomenna aamujunassa. — Toivon teille hauskaa iltaa, herra kauppaneuvos!»
Ja kilisevin kannuksin ja kalahtelevin miekanhankkiluksin mies mennä jytyytti ovesta ulos.