»Tässä sitä nyt ollaan!» voihkaisi kauppaneuvos hiljaa surumielin itsekseen, kun poliisi oli jättänyt hänet ja mennyt varsinaisiin tehtäviinsä. »Tässä minä istun, jo tätä ilmankin puolittain vankina, ja odotan matkatavaroitani. Ja tuon mamsellin molemmat veljet, jotka tehden minut sedäkseen ovat saattaneet minut mitä joutavanpäiväisimpään pulaan, matkustavat ympäri seudun ja tulevat varmasti tänne takaisin, kun näkevät olleensa väärillä jäljillä. Jos huomaavat minut kanssarikolliseksi, niin saanpa onnitella itseäni, sillä että minä olen koko kirottuun juttuun niin syytön kuin vastasyntynyt lapsi, sitä ei tietysti kukaan usko. Ja miten olen menetellyt poliisiin nähden? Taivaan Jumala, jos se myöhemmin tulisi sanomalehtiin ja Dorothee saisi sen lukea — silloin olisin myöty mies!»
Kauppaneuvos jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan pöydän ääreen mietteissään, jotka eivät olleet juuri ilahduttavia. Mutta kun yö yhä läheni ja tupakansavu ahtaassa vierashuoneessa kävi yhä tiheämmäksi, päätti hän mieluummin mennä omaan huoneeseensa. Hän pyysi senvuoksi itselleen kynttilän, nousi hitaasti portaita ylös, kulki pitkin käytävää ovelleen, avasi sen ja aikoi juuri haukotellen astua sisään, kun näki siellä tulta ja pöydän ääressä vieraan istumassa.
»Oh, pyydän tuhannesti anteeksi», huudahti kauppaneuvos, peräytyen tämän odottamattoman huomion tehdessään, »olen erehtynyt ovesta».
Vieras nyökäytti välinpitämättömästi hiukkasen päätään, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Saatte mielellänne anteeksi!» ja tutki sitten edelleen edessään olevia papereita. Kauppaneuvos sitävastoin painoi oven hiljaa ja kohteliaasti jälleen lukkoon, ollakseen sisällä olevaa vierasta enää häiritsemättä ja etsiäkseen oman huoneensa. Mutta missä se oli? Käytävän monien ovien joukosta hän ei enää sitä löytänyt, ja missä hän yrittikin sisälle, oli joku huoneessa tai ovi oli suljettu. Vielä kerran hän meni takaisin portaille, löytääkseen sieltä tullessaan oven ikäänkuin vaistomaisesti. Mutta hänen tiensä johti hänet taas samaan huoneeseen, jossa mies istui pöydän ääressä lukemassa, eikä hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä alakertaan kysymään numeroaan.
»Herra kauppaneuvoksen numero — mikä numero on herra kauppaneuvoksella?»
»Numero seitsemän.»
»Numero seitsemän, herra kauppaneuvos!» toisti isäntä.
»Ei, se ei ole mahdollista», sanoi herra Mahlhuber; »siinä huoneessa asuu eräs toinen herra. Numero seitsemäntoista kenties.»
»Ei, numero seitsemän», sanoi nyt isäntä, kumartaen hiukan hämillään, »ah, hyvä herra kauppaneuvos, teidän ei pidä panna pahaksenne —»
»Mutta numero seitsemässä asuu jo joku», sanoi tämä lujasti. »Minä katsoin varmasti sinne.»