»Oletteko te naimisissa?» kysyi isäntä.
»En — kuinka niin?»
»Niin, minä vain ajattelin — mutta enhän minä toki voi sitä herraa heittää ulos huoneesta, arvoisa herra kauppaneuvos», valitti isäntä, »eikä koko kaupungissa ole enää ainoatakaan vapaata paikkaa. Tiedän, että teillä on täysi oikeus, ja jos te ehdottomasti tahdotte, niin toisen herran täytyy lähteä, mutta ette uskokaan, kuinka suuren ystävyydentyön teette minulle, jos annatte hänen olla. Mihinkään muuhunkaan huoneeseen en voi häntä panna, sillä yhdessäkään ei ole vähempää kuin neljä tai viisi, ja monessa on vielä useampiakin. Se oli ainoa tyhjä vuode. Ja niin kelpo mies!» — Ja nyt ryhtyi kaunopuhelias isäntä pyytämään ja vannottamaan sekä esittämään kuvauksia kauppaneuvoksen saamasta rakastettavasta makuutoverista, niin että hyväntahtoinen kauppaneuvos, joka tuskin voi kieltäytyä täyttämästä ainoankaan ihmisen pyyntöä, lopuksi myöntyi ja palasi vihdoin huoaten, kynttilä kädessä, numero seitsemään.
Sinne saavuttuaan hän koputti kohteliaasti ovelle ja astui, hänelle tyrkytetyn huonetoverin muristua: »Sisälle!» omaan huoneeseensa, lausuen arasti: »Hyvää iltaa — suonette anteeksi.»
»Hyvää iltaa», sanoi huoneessa olija, taivuttaen päätänsä taaksepäin ja varjostaen kädellään silmiään, voidakseen paremmin tuntea tulijan, »aiotteko tekin nukkua täällä?»
»Kyllähän minulla oli sellainen aikomus», vastasi kauppaneuvos, kuitenkin hiukan hämmästyneenä kysymyksestä. »Olen asunut tässä huoneessa puoleltapäivin saakka.»
»Ah, niin, minä tiedän», sanoi vieras, »näin tavaranne tänne tullessani. Isäntä aikoi koettaa hankkia teille toisen makuuhuoneen.»
»Minulle?» huudahti kauppaneuvos, todellakin äimistyneenä tuon miehen levollisesta kylmyydestä, jonka kuitenkin oikeastaan olisi pitänyt — hän tunsi sen epäselvästi — pyytää häneltä anteeksi. Mutta vieras katkaisi nämä ajatukset lyhyesti, sanoen ystävällisemmin kuin hän tähän saakka oli puhunut:' »No, katsokaammepa, miten voimme tänne sijoittua, herra makuutoveri! Kyllä sopu sijaa antaa. Ja sitäpaitsihan meidän täytyy sietää toisiamme vain yksi yö, ja tämä on minulle joka tapauksessa mieluisempaa kuin jos isäntä olisi pannut minut yhteen jonkun hurskaan kanssa. Olkaa hyvä ja painakaa puuta!»
Vieras asetti sitten kynttilän hiukan mukavammin, nojasi päätään vasempaan käteensä ja syventyi uudelleen edessään oleviin kirjeisiin tai papereihin, joista ei enää nostanut katsettaan.
Hän oli nuori, kaikesta päättäen solakka mies, iältään noin neljänkolmatta ja kuudenkolmatta väliltä, hyvin ja muodinmukaisesti puettu, mutta hänellä oli silmäänpistävän pitkä, tumma tukka, otsalla kaksi ylöspäin käännettyä Jupiter-Ammon-kähärää, ja myös pitkä, suippo täysiparta; joka tapauksessa hän oli muukalainen, ja murteestaan päättäen itävaltalainen. Vasemman käden etusormessa hänellä oli iso sinettisormus, jossa oli punainen kaiverrettu kivi; hänen mustassa kaulahuivissaan oli kenties oikea briljantti — kauppaneuvos ei ollut jalokiventuntija — ja takki, jossa oli yksi nappirivi, oli kiinni kaulanauhan neulaan saakka.