Kauppaneuvos Mahlhuber istui sohvalla, edessään himmeästi palava talikynttilä, johon oli tullut pitkä karsi, ja tuijotti syvissä ajatuksissa lukijaan, joka ei laisinkaan enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen edessään palava kynttilä loi häneen punertavaa, tutisevaa valoa, joka pani pään ääriviivat liikkumaan ja näytti hiljaisilta vavahduksilta, ja syvät huokaukset, joita hän samaan aikaan näytti voivan vain vaivoin pidättää, kunnes ei enää voinut niitä ehkäistä, kävivät vihdoin pienelle hyväluontoiselle miehelle itselleenkin kamaliksi.
Vieras oli varmaan hyvin onneton — oli kenties saanut kotimaastaan surullisen kirjeen ja istui nyt miettien sitä mielessään. — Mutta, hyvä Jumala, eihän hän voinut auttaa, hän oli jo osallisena useammissa vieraissa jutuissa kuin halusi ollakaan, ja miesparan täytyi katsoa, miten itse suoriutuisi osakseen tulleista kärsimyksistä. Jokaisella ihmisellä on yleensä kuormansa kannettavanaan, toisilla raskaampi, toisilla kevyempi — hänellä oli paiseensa, ainakin sen seuraukset, ja maksansa — hänen huonetoverinsa vääntelehti varmaan muissa huolissa.
Ajattelemisesta hän tuli väsyneeksi, mutta hillitsi itseään kuitenkin vielä ja olisi oikeastaan mieluummin suonut, että vieras olisi ensin mennyt makuulle. Silloin tämä äkkiä alkoi haukotella, ja kauppaneuvos tuskin huomasi sen, kun hänenkin leukaluunsa alkoivat liikkua, eikä hän enää voinut laisinkaan pidättäytyä.
»Teitä rupeaa nukuttamaan», sanoi vieras.
»Minuako? Suokaa anteeksi, tässä vain veti niin —» Taas keskeytti haukotus kaikki kenties aiotut huomautukset. »Tunsin vain leuoissani hiukan vetoa. Mutta se tulee vilustumisesta, jonka alaiseksi hiljakkoin jouduin. Kaikki paha kerääntyy minulla maksaan ja leukoihin; minä sairastan maksatautia.»
»Niinkö?» sanoi vieras, välittämättä hänestä sen enempää.
»Niin», sanoi kauppaneuvos huoaten, »minun maksani on kolmea tuumaa liian iso — se ei sovi minulle enää, eikä se pienenekään, suurenee vain, kunnes se kerran työntää sydämeni paikoiltaan».
Vieras huokasi syvästi, osanottavasti, mutta ei vastannut mitään, kunnes herra Mahlhuber, joka sentään entisten matkamuistojensa takia halusi saada tietää, kenen kanssa hän oikeastaan tulisi makaamaan yön samassa huoneessa, sanoi hyvin kohteliaasti: »Mutta, arvoisa herra, kenen kanssa minulla oikeastaan on ilo olla niin läheinen naapuri?»
»Olen tohtori Wickendorf Wienistä», sanoi vieras, katsomatta ylös papereistaan.
»Ah, Wienistä — vai niin, katsokaahan!» huudahti kauppaneuvos, jonka päähän pälkähti uusi ajatus. »Olen tosiaankin jo kerran aikonut matkustaa Wieniin, jotta — hm, sepä sopisikin todella oikein erinomaisesti ja saattaisi olla meidät tänne niin onnellisesti yhteen tuoneen kaitselmuksen hyvänsuopa viittaus. Sallitteko, että teen teille erään kysymyksen?»