»Pahoin?» huusi kauppaneuvos; »lääkäri, ja rupeatte voimaan pahoin — koettakaahan tätä paikkaa — paise oli kutakuinkin kyyhkysenmunan kokoinen, se liikkui hiukan, kun koski sitä sormillaan, ja —»
»Mutta mitä se minuun kuuluu?» huusi nuori mies ja kääntyi inhoten poispäin, »enhän minä ole lääkäri, että kiusaisitte minua sellaisilla perin surkeilla asioilla.»
»Ettekö lääkäri?» huudahti kauppaneuvos todellakin hämmästyneenä, »mutta ettekö te äsken itse sanonut olevanne tohtori?»
»Minä olen filosofiantohtori, mutta en lääkäri» mutisi nuori mies suuttuneena itsekseen.
»Oh, siinä tapauksessa pyydän tuhannesti anteeksi» sanoi pieni mies hyvin säikähtyneenä ja hiipi takaisin sohvannurkkaansa, väärin ymmärretyn tohtorin syventyessä jälleen pohtimaan kirjoituksiaan.
Mutta kauppaneuvokselle kävi kolkoksi tai kenties pitkäveteiseksi istua sillä tavoin vastapäätä tuota hiljaista, synkkää miestä, kun ei edes saanut puhua maksastaan. »Tohtori — kenenkään ihmisen ei oikeastaan pitäisi saada lupaa sanoa itseään tohtoriksi, jollei ole oikea lääkäri, sillä siitähän täytyy lopuksi johtua rangaistavaa sekavuutta. — Eikä tuolla miehellä ole vähintäkään tunnetta toisten kärsimyksille», lisäsi hän ajatuksissaan, päätään vakavasti pudistaen, »rupeaa voimaan pahoin, kun lähimmäinen kertoo hänelle tuskiaan, — ja on kaiken lisäksi töykeä. Minä menen maata.» Ja sydämen pohjasta huoaten hän päätti heti panna toimeen tämän hyvän aikomuksen.
Vuode oli hyvä — peite hiukan raskas ja lämmin, mutta sitä ei käynyt muuttaminen; miksi hän makasi vieraissa vuoteissa, kun hänellä oli kotona parempi! Kunpa hän edes saattaisi nukkua, korvatakseen jotenkuten viime yön laiminlyönnit ja säikähdykset. Hyvä Jumala, mitä kaikkea hän olikaan näinä viimeisinä neljänäkymmenenäkahdeksana tuntina kokenut! — Ja missä hän nyt oli? — Hän sammutti kynttilän, jottei hänen vain tarvitsisi enää laisinkaan nähdä epämiellyttävää vierasta paikkaa, ja aikoi sitten, sanoen huonetoverilleen kohteliaasti »Hyvää yötä!» kääntyä oikealle kyljelleen; mutta toinen kynttilä paloi vielä, eikä hän voinut nukkua, jos huoneessa paloi valkea. Se ei käynyt, olkoonpa hän kuinka väsynyt tahansa; aikoiko tuo mies siis lukea koko yön?
Kauppaneuvos kääntelehti melkein kokonaisen tunnin vuoteessaan, nukkumista ei käynyt ajatteleminenkaan, ja hänen ähkimisensä teki vihdoin vieraankin tarkkaavaiseksi.
»Ettekö voi nukkua?» sanoi tämä, kääntäen päätään puoleksi häneen päin.
»En, herra tohtori — ainakaan en niin kauan kuin kynttilässä on tulta», vastasi kauppaneuvos, joka oli lujasti päättänyt ainakin antaa uuden kiusanhenkensä tietää, mikä hänet teki rauhattomaksi. Mutta tohtori Wickendorf joko ei ollut laisinkaan kuullut viittausta, tai ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä hän luki levollisesti edelleen, ja vasta unettoman uudistunut voihke herätti hänet vihdoin jälleen hänen ajatuksistaan.