»Kauppaneuvosko?» kysyi ystävämme jännittyneenä ja kurottautui hiukan ulommaksi vuoteestaan, voidakseen paremmin kuulla jutun.
»Kauppaneuvos Schöler; mutta minun täytyy pyytää teitä, että ette enää keskeytä minua, sillä muutoin eksytte juonesta ettekä voi seurata kertomusta kyllin tarkkaavaisesti. Alanpa vielä kerran alusta: Eräässä Saksan kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, eli kauppaneuvos Schöler hyvin onnellisissa, kaikilla maallisilla elämänlahjoilla runsaasti varustetuissa oloissa. Hänellä oli komea talo keskellä kaupunkia, parailla paikoilla, — ensimmäisessä kerroksessa asui hän itse, toinen yksin tuotti hänelle neljäsataa taaleria vuokraa —, seurusteli kaikkein hienoimmissa perheissä, häntä pidettiin sen ohessa kuninkaan suosikkina, hän kantoi kolmen eri kuninkaan maiden ritarimerkkejä, sai valtiolta vielä sen lisäksi tuhatkaksisataa taaleria eläkettä, jotapaitsi hänellä erään rikkaan, jonkun aikaa sitten kuolleen pankkiirin tyttären holhoojana oli käytettävissään varsin huomattava pääoma. Tämän nuoren naisen nimi oli Rosaura.
»Kauppaneuvos Schöler oli tunnustetusti kunnianarvoisa ja sen lisäksi hyvin hurskas mies, Gustav Adolf-yhdistyksen jäsen, erään köyhäinhoitolaitoksen johtaja, orpokodin rahastonhoitaja, lähetysyhdistyksen esimies ja kaikkien muiden kaupungissa ja ympäristössä toimivien hyväntekeväisyyslaitosten suojelija, sen ohessa noin viidenkymmenenkahden vuoden ikäinen, yhä vielä varsin reipas ja naimaton —»
»Mutta ette kai toki tahdo väittää, että tämä mies —» huomautti kauppaneuvos Mahlhuber melkein yhtä säikähtyneenä kuin hämmästyneenäkin.
»Pyydän, älkää keskeyttäkö minua», sanoi tohtori nopeasti; »meidän seuraelämässämme tapahtuu paljon sellaista, mitä emme voi uneksiakaan; mutta saattepa heti itse kuulla! Pääsuperintendentin talossa, johon kauppaneuvoksella oli vapaa pääsy, sairastui tytär niin vaikeasti, että hänen lääkärinsä, muuan kauppaneuvoksen läheinen ystävä, ei tiennyt siitä muuta pelastusta kuin että hänet lähetettäisiin lääkärin omien sukulaisten omistamaan, verrattain kaukana olevaan kylpylaitokseen; se tapahtuikin. Orpokodin kassa löydettiin eräänä päivänä murrettuna. Huoneistossa, jossa sitä säilytettiin, oli selviä jälkiä, jotka osoittivat jonkun talonväestä olleen yhteistyössä roistojen kanssa — sieltä oli varastettu 15,000 taaleria; mutta poliisin kaikista tiedusteluista huolimatta ei varasta löydetty. Kauppaneuvos oli sinä iltapäivänä ollut viimeinen toimistossa, niinkuin hän oli varsin usein tärkeiden töiden tähden. Hän itse sanoi, että kaikki oli hänen lähtiessään tavallisessa ja asianmukaisessa kunnossa ja että hän vielä itse oli omin käsin koetellut, olivatko ikkunat lujasti ja hyvin suljetut. Mutta selvyyteen ei päästy, ja useita, rahastonhoitajan apulainen, talonmies sekä joitakuita alempia virkamiehiä, joita tässä tapauksessa täytyi epäillä, pidätettiin ja pidettiin jonkun aikaa tutkintovankeudessa, mutta kun heitä vastaan ei voitu mitään todistaa, maksettiin heille palkka ja heidät erotettiin virasta.»
»Se on kauheata!» ähki kauppaneuvos.
»Lähetysyhdistyksen esimiehenä», jatkoi tohtori, »oli kauppaneuvos, joka oli kirjeyhteydessä Austraalian ja Afrikan kanssa ja jolla oli niissä maissa joitakuita ystäviä, ottanut tehtäväkseen toimittaa pakanalapsille menevät rahat ja villaiset alushameet sekä sukat asianomaisiin paikkoihin. Alushameet ja sukat tulivat perille, raha ei —»
»Mutta postikuiteistahan olisi pitänyt heti käydä selville, mihin rahat olivat joutuneet», huusi kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Tosiaankin, te olette oikeassa», sanoi tohtori, »sitä en ole vielä laisinkaan ajatellut. Nähkääs, se oli hyvä ajatus, sitä minun täytyy harkita. Mutta kuulkaahan edelleen! Kauppaneuvos Schöler ottaa joitakuita vuosia sitten luoksensa erään nuoren tyttöparan, erään orvon, jonka isä ja äiti menettivät kamalalla tavalla henkensä talonsa tulipalossa, antaa hänelle opetusta ja kasvattaa hänet taloudenhoitajattarekseen. Tytön nimi on Susanna. Pankkiirin tytär, hänen holhokkinsa, jolla on muutamia huoneita kauppaneuvoksen asunnossa, sairastuu, ja häntä hoitaa sama lääkäri, joka on lähettänyt pääsuperintendentin tyttären kylpylaitokseen. Hänen sairautensa on omituista laatua, hermoja tylsyttävää, ja siihen liittyy tuimia sydämen ja vatsankouristuksia.»
»Sen minä tunnen», huusi kauppaneuvos vilkkaasti »se on hypertrofian alku».