»'Ettekö ole saanut mitään.?' huusi merimies äkkiä hämmästyneenä; 'olisiko mahdollista, että tuo intialainen rajah olisi petollisesti ne teiltä anastanut? Mutta sitten hänet perii paha! Allahin viha ja minun kostoni kohtaavat hänet, ja vaikkapa hän pakenisi temppelinsä portaille, ikuisen ruumisarkun pyhättöön, niin tavoitan hänet.»
»'Kuka te olette?' kysyi Karl häneltä, 'kun osoitatte sellaista osanottoa kohtalooni, ja luuletteko, että voitte auttaa minua saamaan takaisin perintöni tai ainakin osan siitä?'
»'Luulenko?' toisti merimies loukkautuneena, 'tiedän varmaan, että jollei rahaa todellakaan ole vielä lähetetty, niin se joutuu omaksenne, vaikkapa ensimmäinen rajah olisi jo itse pannut sen päälle ahneet kätensä. Olimme saaneet Intiassa erään miehen osoitteen, jolle rahat oli lähetettävä; intialainen ruhtinas vannoi minulle, että hän toimittaa ne kunnollisesti perille.'
»'Ja mikä oli sen miehen nimi, jonka huostaan tuollainen pääoma uskottiin, minulle annettavaksi?' huusi Karl pelottavan aavistuksen valtaamana.
»'Kauppaneuvos Schöler', sanoi merimies, ja Karl vaipui tajuttomana tuolille, joka oli hänen vieressään. Kuinka kauan hän oli sillä tavoin maannut, sitä hän ei tiennyt; kun hän tuli jälleen tajuihinsa, tunsi hän, että joku valoi kylmää vettä hänen kasvoilleen, ja hän voihki: 'Missä minä olen?' Intialainen merimies oli yhä hänen luonansa ja koetti virvoittaa häntä henkiin, ja heti niin paljon toinnuttuaan, että saattoi taas puhua, täytyi nuoren miehen nyt kertoa hänelle, mitä pelkäsi; hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että kauppaneuvos oli ottanut nuo rahat haltuunsa.»
»Mutta Herran tähden», keskeytti nyt vaitiolonsa kiusattu Mahlhuber-parka, jonka mielestä tuo kauhea mies ei yhä vieläkään ollut päässyt varsinaiseen asiaan ja josta myöskin tuntui tavattoman epätodennäköiseltä, että saksalainen kauppaneuvos saattaisi anastaa seitsemän miljoonaa taaleria. Hän oli jyrkästi päättänyt sanoa hänkin nyt sanan.
»Olette aivan oikeassa, tämä henkilö on varmaan ollut oikea hirviö, ja jos kello olisi seitsemän illalla, arvoisa herra, niin vähimmittäkään arveluitta kuuntelisin teitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä asia on todellakin tavallisuudesta poikkeava ja herättää epäilemättä heti julkisuuteen päästyään tavatonta huomiota; mutta olkaa niin hyvä — aivan siitä huolimatta, että luulen teidän aiheettomasti epäilevän kauppaneuvosta noiden seitsemän miljoonan anastamisesta — ja esittäkää minulle mieluummin yleiskatsaus kaikesta, pelkät tosiasiat sellaisinaan, ja jättäkää erittäinkin ihmisten keskustelut pois, sillä muutoin minä tosiaankaan en voi lausua puolueetonta arvostelua. Jo nyt on pääni — voin vakuuttaa! — niin sekaisin ja täynnä nimiä ja tapahtumia, että alan joutua pyörälle. — Kuinka paljon kello nyt on?»
»Oh, on vielä aikaista», sanoi tohtori, nopeasti silmäten kelloaan, vastaamatta itse kysymykseen. »Mutta en, muuten, voi teitä auttaa, sillä nämä yksityiskohdat, jotka juuri muodostavat kokonaisuuden, täytyy teidän oppia tuntemaan, jotta kykenisitte lausumaan oikean arvostelun. Sitäpaitsi pääasia tulee juuri nyt, ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että heti kun olemme sitä kosketelleet, tulette niin jännittyneeksi ja kiihtyneeksi, ettette voi enää nukkua koko yönä.»
»Mutta siitä minä en olisi mielissäni», voihkaisi kauppaneuvos itsekseen; »koko viime yön heittämässä koiria ulos ovesta, ja nyt ihmiselämää arvostelemassa — jota kenties saa kauheasti katua, joutuu ehkä näkemään vuosikausia silmissään verisen olennon ja olettaa jokaisen oven takana, jokaiset vuoteen, mutta erittäinkin oman vuoteensa alla olevan jonkin kamalan olennon — viime hitunenkin sielunrauhaa on silloin tipotiessään! — Hyvä Jumala, ja tuo kehno tekopyhä teeskentelijä oli kauppaneuvos — se on häpeä muutoin niin kunnianarvoiselle säädylle. Pitäisi tosiaankin tehdä valtion hallitukselle anomus, että häneltä otettaisiin pois nimi ja arvo heti kun hänen rikoksensa kerran on todettu niin että hän menettäisi kaikki kunniaoikeutensa. - Oikea hirviö kauppaneuvokseksi!»
Tohtori oli sillä välin taas ryypännyt, ja ottaen käsikirjoituksen pöydältä hän alkoi uudelleen: »Minun on vielä kerrottava, että talo, jossa Karl asui, oli aivan kauppaneuvos Schölerin talon vieressä, ja että siinä oli yksi kellari, jota eroitti vain ohut seinä kauppaneuvoksen talon kellarista. Karl ei ollut rikas, mutta hän piti kuitenkin mielellään omassa kellarissaan oman olutvaraston, ja hän tunsi itsensä nyt niin heikoksi, että tarvitsi jotakin vahvistusta, mitä tahansa. Hän meni kellariin, noutaakseen sieltä olutta, ja kuuli alhaalta, avattuaan hitaasti oven, kumeaa kaivamista ja jyminää, aivan kuin maata olisi lapioitu. Mutta sillä hetkellä hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan otti muutamia olutpulloja kainaloonsa ja lähti sieltä taas pois.