Niin sanoen hän vaipui korvapatjalleen kuin kuolleeksi lyötynä, sulki silmänsä ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi nauttinut arsenikkia ja olisi nyt valmis kuolemaan.
»Typerällä novellilla?» huusi tohtori Wickendorf, jonka arimpaan kohtaan oli satutettu. »Hyvä herra, olin luullut teillä olevan enemmän arvostelukykyä kuin teillä todella näyttää olevan, ja voin vain valittaa, että olen tiedustanut teidän mielipidettänne siitä. Nukkukaa hyvin!»
Mies oli hypännyt seisomaan ja kulki nyt, kauppaneuvoksen hiljaiseksi suuttumukseksi, kynttilää sammuttamatta nopein askelin, käsivarret ristissä rinnalla, huoneessa edestakaisin. Vain silloin tällöin hän loi kiukkuisen katseen sinnepäin, missä hänen kärsivällinen makuutoverinsa, joka makasi selällään, päässään korvien ylitse vedetty yömyssy, oli ulkonaisesti hiljaisen rauhan kuvana, mutta sisimmässään toivoen tuota levotonta miestä sinne, missä pippuri kasvaa. Jonkinlaisen epätoivoisen alistumisen vallassa näytti kauppaneuvos kuitenkin päättäneen kärsiä pahimmankin mutisematta vastaan.
»Se on sinulle parahiksi, Hieronymus», murisi hän kuulumattomasti itsekseen, »se on sinulle parahiksi, ja minua ilahduttaa suuresti, että niin on käynyt. Sinun iälläsi sinun olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi eikä antaa narrimaisen lääkärin lähettää itseäsi maailmaa kiertämään. Dorothee tunsi minut paremmin, kuin itse tunsin itseäni, ja näiden öiden epämukavuuden ja kurjuuden, päivien mielenliikutukset ja suuttumiset, kaiken sen minä olen ansainnut, runsaassa määrin ansainnut kevytmielisyydelläni. Mutta maksan kamalaa kasvamista kahden viime päivän kuluessa, joka on minun kuolemani, sitä minä en ole ansainnut, ja minä kuolen pyhiinvaeltajain mukavuuden marttyyrinä, heidän kun pitää saada maata huoneissa, katon alla. — Pyhiinvaeltajain!» jatkoi hän, suunnaten suuttumuksensa toiselle tolalle, »tuollaista ihmiset nyt sanovat pyhiinvaellukseksi; palaavat illaksi takaisin, menevät juomaan ja syömään, pelaamaan ja nukkumaan, ja karkoittavat muut sairaat matkustajat heidän totutusta levostaan ja mukavuudestaan.
»Pyhiinvaeltajia! — Ja tuo onneton mies laukkaa yhä huoneessa kuin riivattu eikä sammuta kynttilää. Jos olisi olemassa siveellisten rikosten tuomioistuin, niin syyttäisin häntä kylmäverisesti harkitusta, tahallisesta murhasta — tuo mies tahtoo tappaa minut.» Kauppaneuvos näytti kuitenkin tehneen hänelle väärin, vai oliko tohtori Wickendorf itse väsynyt? Hän astui äkkiä pöydän ääreen, pani paperinsa kokoon ja sulki ne matkalaukkuunsa, alkoi riisuutua ja astui sitten vuoteeseen, jättäen palavan kynttilän sammuttamattomana viereensä pienelle pöydälle.
»Kyllä hän nyt sammuttaa sen», lohduttelihe kauppaneuvos, salaa vilkuillen häneen, »ei suinkaan hän aio lukea enää vuoteessa? — Se on tulenvaarallista.» Tohtori Wickendorf ei kuitenkaan lukenut eikä sammuttanut kynttilää; mutta jos kauppaneuvos olisi nähnyt kirjailijan hänestä poispäin käännetyt, häijysti hymyilevät kasvot, niin hän olisi vapissut.
Hyvän aikaa sieti kiusattu Mahlhuber raukka sitä nurkumatta; hän ei kehdannut vaivata tohtoria puhuttelemalla häntä — täytyihän tohtorin kuitenkin vihdoin sammuttaa kynttilä. Tämä näytti kuitenkin ajattelevan kaikkea muuta kuin sitä, ja kauppaneuvos kääntyi vihdoin, lujan päätöksen tehden, häntä kohti, yskähti kerran ja sanoi sitten: »Herra tohtori —»
»Mitä?»
»Ettekö nuku vielä?»
»En.»