12. OLETTEKO TE HERRA MAHLHUBER?
Kauppaneuvos Mahlhuber vietti kamalan yön. Niin kauan kuin kynttilä paloi, hän heittelehti kiusaantuneena vuoteellaan, ajatellen maksaansa, ja kun kynttilä oli palanut loppuun ja sammui, levittäen ilkeätä hajua ja katkua huoneeseen, kiusasi häntä tuon hirveän pitkätukkaisen miehen uhkaama unissakävely, kunnes hän vihdoin vasta päivänkoitteessa vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen.
Kun renki herätti hänet seuraavana aamuna — unissakävelijä-tohtori nukkui vielä, — saattoi hän tuskin liikuttaa jäseniään; kaikkein ensimmäiseksi hän kysyi sähköteitse tiedusteltuja tavaroitaan, ja renki sai kolmekymmentä kreuzeria, voidessaan antaa hänelle sen iloisen tiedon, että ne olivat kaikki alhaalla vierastuvassa.
Gidelsbach — siinä päämäärä, johon hänen oli pyrittävä, Gidelsbach — mitä hän välitti muusta maailmasta! — Se oli hänen kotiseutunsa, siellä oli hänelle varattuna terveyttä ja rauhaa, ja Dorothee oli ollut aivan oikeassa: hän oli ollut hullu, kun hän oli jalallaankaan astunut pois siitä kelpo kaupungista.
Nopeasti hän pukeutui, jotta ei ainakaan tänä aamuna myöhästyisi junasta ja olisi pakotettu jäämään tähän kamalaan pesään vielä kauemmaksi aikaa. Mutta aamujunalta hän oli jo myöhästynyt, sillä se sivuutti Lichtenfelsin puoli kuudelta, ja seuraava matkustajajuna lähti sen sijaan vasta kello kaksi iltapäivällä, ja niin paljon aikaa jäi hänelle nyt, hänen levätäkseen viime yön rasituksista. Oleskelu ihmisten täyttämässä vierashuoneessa — sinne olikin tänään kokoontunut vielä suurempia joukkoja kuin eilen — oli muutoin niin epämiellyttävää, että hän päätti mieluummin käyttää tämän ajan kävelyretkeen. Hänen huoneessaan makasi vielä se hirveä tohtori, eikä hän tahtonut olla sellaisen miehen kanssa enää millään ehdolla missään tekemisissä.
Mutta Lichtenfelsin ympäristö, jossa hän oli maksanut kaksi guldenia sakkoa, herätti hänessä vielä liian ikäviä muistoja, ja hän päätti sen vuoksi kävellä laaksoa pitkin lähimmälle, tuskin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle rautatieasemalle, juoda siellä lasin olutta ja palata sitten, varaten itselleen runsaasti aikaa, hitaasti takaisin. Matkatavaransa hän kuitenkin käski ennen kaikkea viedä asemalle, missä jätti sen poliisin huostaan, otti sitten sateensuojansa, asetti kellonsa Lichtenfelsin asemakellon mukaan, kirjoitti odotetun junan tarkan lähtöajan taskukirjaansa — lujasti päättäen olla kokonaista tuntia ennen paikalla — ja kulki sitten hitaasti vuorenrinnettä myöten alas ihanaa Mainin laaksoa kohti.
Ilma oli ihmeen kaunis ja vain tie hiukan kuuma ja pölyinen. Mutta kauppaneuvos ei ajatellutkaan poiketa siltä: hän ei aikonut taas maksaa sakkoa, ja hitaasti kävellen leveätä, helteistä tietä hän saapui Staffelsteinin pieneen rautatieravintolaan juuri kun ylimääräinen kyytivaunu pysähtyi sen eteen ja siitä astui kaksi nuorta, hienosti puettua miestä. Kauppaneuvos astui heidän perässään anniskeluhuoneeseen ja kuuli vielä rautatieläisten tekevän pilaa kyydistä, joka, kuten ajaja kertoi, tuli Bambergista.
»Eivätpä nekään voineet odottaa, kunnes juna tuli» nauroi yksi, »tai ehkäpä ne kaiken lopuksi pelkäsivät junan nytkähdyksiä».
»Niin, Herran tähden, istuapa tuollaisessa vanhassa hölkyttimessä neljä tuntia», sanoi toinen, »kun olisivat voineet tänään päivällä tehdä saman matkan kolmessa neljännestunnissa! On niitä hulluja olemassa!»
Kauppaneuvos oli tänään lämpimän ilman takia puettu aivan yksinkertaiseen harmaaseen kesätakkiin, joka sattumalta oli ollut hänen matkalaukussaan ja jonka napinlävessä ei ollut edes ritarimerkkiä, ja muistutti puuvillaisille sateensuojineen — hän oli saanut päähänsä, että silkkiset sateensuojat eivät ole terveellisiä — ja harmaine lippalakkineen enemmän hyväntuulista pikkukaupungin kauppiasta kuin kuninkaallista kauppaneuvosta. Hänen vaatimaton, kohtelias olemuksensa oli omansa vielä enemmän vahvistamaan vieraita tässä luulossa, ja molemmat matkustajat, jotka, hiljaa kuiskittuaan keskenään, olivat hetkisen katselleet häntä tarkkaavaisesti, näyttivätkin todella keskustelevan hänestä.