Mutta samalta kuin miehestä, joka oli varastanut kauroja ja joka myöhemmin, heti kun näki kahden miehen salaa kuiskailevan keskenään, lähetti aina kolmannen kuuntelemaan, eivätkö he puhuneet kauroista, samalta tuntui nyt kauppaneuvoksesta, kun hän muisti tyttöä, jota oli poliisille luulotellut veljentyttärekseen. Hänellä oli paha omatunto, ja hän ajattelikin jo juoda oluensa nopeasti loppuun ja jättää molemmat vieraat yksin, kun toinen matkustajista tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle ystävällisesti: »Saisinkohan kysyä, asutteko täällä ja tunnetteko tämän seudun?»
»En erikoisesti — hyvää huomenta, hyvät herrat!» sanoi kauppaneuvos, sormien hiukan hämillään hattuaan, »olen itse ollut vasta vähän aikaa täällä ja tulen Lichtenfelsistä».
»Lichtenfelsistä, niinkö?» kysyi toinen nopeasti, »juuri sinne me aiomme — te siis tunnette Lichtenfelsin?»
»Vain niukasti.»
»Olitteko siellä eilen?»
»Eilen — olinpa kyllä», vastasi herra Mahlhuber, ja omituinen painostava tunne lähestyvästä vaarasta yllätti hänet, vaikkei hän itse vielä voinutkaan tietää sen oikeata syytä, »eilen minä olin siellä».
»Ja asemalla, kun aamujuna tuli Hofista?»
»Olin — sattumalta», sanoi herra Mahlhuber, katsellen molempia miehiä, toista toisensa jälkeen, hämmästyneesti ja kuitenkin myös arasti.
»Eikö siellä», teki vanhempi veljeksistä äkkiä lopun hänen viimeisistä epäilyistään, »astunut junasta muuan nuori, hyvin soma ja hienosti, vaikka yksinkertaisesti puettu nainen erään vanhan, ruman, hiukan kumarassa kulkevan herran kanssa, joka ilmoitti olevansa hallintoneuvos Redmeier, mutta joka oli Lichtenfelsissä esiintynyt kauppaneuvos Mahlhuberina? Kuten muutoin verrattain hyvästä lähteestä tiedän, ei hän ole kumpainenkaan, vaan huijari, joka jollakin tavoin on saanut tuon nuoren naisen järjiltään ja nyt esiintyy jo hänen setänään, välttääkseen enempiä epäluuloja. Nuo molemmat henkilöt varmaan herättivät huomiotanne, ja ilahduttaisitte meitä suuresti, jos neuvoisitte meidät oikeille jäljille.»
Pommi oli räjähtänyt. Ne olivat varmasti tuon nuoren naisen molemmat veljet, ja kuinka voimakkaita, väkeviä, hurjannäköisiä miehiä ne olivatkaan! Ja kuinka kiirettä he pitivät! Ei ollut edes aikaa odottaa päiväjunaa, ei. Herra varjelkoon, heidän täytyi ottaa ylimääräinen kyyti, päästäkseen tuntia aikaisemmin paikalle. Maria ja Josef! se vielä puuttui, ja hänen hyväntahtoisuutensa takia voitaisiin siitä keittää hänelle korea liemi! Ja kuinka törkeätä — ruma, kumarassa kulkeva herra — mutta jumalankiitos, se oli kuitenkin sähkölennättimen keksimä ilkeä vihjaus, joka hänelle nyt soveltui oivallisesti ja jota hän saattoi käyttää hyväkseen.