Kalvin Strassburgissa; Sadolet; Idelette.
Oltuaan neljännesvuoden Baselissa levossa ja rauhassa lähti Kalvin Strassburgiin, joka Wittenbergin jälkeen oli saksalaisen uskonpuhdistuksen tärkein keskus. Siellä on Mattheus Zell valtavat saarnansa pitänyt tuhansille kuulijoille. Siellä toimi oppinut Capito, jumaluusopin, oikeustieteen ja lääketieteen tohtori. Sieltä käsin vaikutti viisas, kaunopuheinen ja käytännöllinen Bucer, jota Kalvin joskus on sanonut Strassburgin piispaksi. Uskonpuhdistuksen hengessä vaikutti täällä myös kuuluisa opettaja Johannes Sturm. Erikoista oli Strassburgille se suvaitsevainen henki, joka koetti yhdistää ja suojella kaikkia evankeliumiin perustuvia katsantokantoja. Bucerin toimesta tuli Kalvinkin Strassburgiin toimiakseen ranskalaisen pakolaisseurakunnan pappina ja jumaluusopin professorina. Mutta hänen ei pitänyt vain opettaa, vaan myöskin oppia; ja vasta täällä hän kehittyi uskonpuhdistajaksi. Uutena miehenä oli hän kolmen vuoden päästä palaava Geneveen. Strassburgissa oppi Kalvin selvästi käsittämään koko evankeelisen kristikunnan yhteyttä kaikista erikoisominaisuuksista huolimatta. Kalvin oli Lutherin ja Zwinglin keskivälissä. Kun Zwingli oli enemmän valtiolliskansallinen, niin kiintyi Kalvin, miten paljon hän Ranskaansa rakastikin, enemmän Jumalan kansaan koko maan päällä ja ymmärsi antaa arvon uskonkappaleelle kaikkein pyhäin yhteydestä. Lutherista sanoi hän kerran: "Vaikka hän minua perkeleeksikin soimaisi, tunnustan kuitenkin kunnioittaen hänet suureksi Jumalan palvelijaksi". Muuten piti Lutherkin suuressa arvossa Kalvinia, ranskalaisen protestanttisuuden noin 25 vuotta häntä nuorempaa edustajaa. Koskaan eivät he ole välittömästi toisiaan tavanneet eikä nähneet; Melankton ja Kalvin sitävastoin oppivat toisiaan mieskohtaisesti tuntemaan, olivat kirjevaihdossa ja uskollisia ystäviä elämänsä loppuun saakka. Välittää koetti Kalvin myöskin kirjassaan "Pyhästä ehtoollisesta", jonka hän Strassburgissa kirjoitti ja jossa hän eri opinkäsitykset yhdisti ajatukseen: "uskossa sakramenttia nauttiessamme tulemme todella osallisiksi Kristuksen ruumiin ja veren olemuksesta (substansista)". Hän on painostaessaan alaisuuden yliluonnollista ja ihmeellistä puolta lähempänä Lutheria kuin Zwingliä. Zwinglin seuraaja Bullinger, sveitsiläisen tunnustuksen kirjoittaja, lähenee muuten tässä taas enemmän Kalvinin käsitystä.
Hedelmänä Strassburgissa pidetyistä luennoista on "Roomalaiskirjeen selitys", joka näihin aikoihin ilmestyi painosta ja oli ensimäinen Kalvinin merkillisistä raamatun selityksistä. Tämän teoksen kautta on hän sanomattoman paljon saanut aikaan. Hänen kykynsä esittää pyhien Jumalan miesten ajatuksia ja selittää sekä syvästi tieteellisesti että selvästi ja rakentavasti ja valaista aikaansa ja kirkon tulevaisuutta raamatun sanalla, on tunnustettu katolisellakin taholla. "Hänen kirjoituksistaan olisi koko maailmalle oppimista", on eräs heistä sanonut. Kalvin on muuten kauniin, voimakkaan ja henkevän kielensä kautta tullut uranuurtajaksi monille suurille ranskalaisille kirjailijoille, vaikka hän onkin useimmat kirjansa kirjoittanut latinaksi puhuakseen oppineena oppineille. —
Hänelle uskottua ranskalaista seurakuntaa koetti Kalvin apostolisen kirkon esikuvan mukaan johtaa, piti kirkkokuria, saatti pyhän ehtoollisen vieton useammin käytäntöön ja valvoi, että ainoastaan kelvollisia vieraita tuli Herran pöytään, järjestämällä ennakkoilmoituksen tai ripin, mikä tosin ei kaikille ollut mieleen. Hän sanoi siitä: "Papin tehtävä on hoitaa ja jakaa armoaarteita, mutta sillä edellytyksellä, ettei pyhää anneta koirille eikä sioille".
Uskonpuhdistajain Genevestä pois jouduttua toivoi Rooma saavansa kaupungin taas haltuunsa ja Lyonissa oli koolla komitea miettimässä miten tämä parhaiten voisi tapahtua. Carpentrasin piispa, kardinaali Sadolet lähetti maaliskuussa 1539 pitkän kirjeen "Geneven kansalle ja senaatille", taivuttaakseen uskottoman kaupungin palaamaan Rooman kirkon helmaan. Tätä hienoin sanoin sommiteltua kirjettä levitettiin Genevessä, missä hetki näytti suotuisalta, ja neuvosto päätti antaa vastauksen oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Mutta kuukausia kului eikä mitään tapahtunut. Berniläiset ajattelivat Kalvinia, joka jo kerran oli osottanut olevansa suuri evankeliumin asian puolustaja Ranskan kuninkaalle kirjoittaessaan, ja tämä ottikin uhatun laumansa asian huostaansa. Hän sepitti mestarillisen vastauksen Sadoletille, joka painettiin syksyllä 1539 ja seuraavana vuonna ilmestyi taas sekä latinan- että ranskankielisenä. Sadolet oli sulavin sanoin puhunut Jumalalle otollisesta kirkon yhteydestä ja siitä mikä on seurauksena, kun tämä yhteys murretaan ja aletaan seurata joitakin hurjanrohkeita miehiä, mikä oli Genevelle tuonut vaan sekasorron ja kaikkea pahaa. Kerettiläisyys, harhaoppi ja hajaantuminen olivat suuria syntejä. Paljon järkevämpäähän olisi seurata yleisen kirkon kuin kunnianhimoisten, itsekästen miesten ääntä. Jospa rakkaat geneveläiset vielä palaisivat kirkkoäidin helmaan. — Merkillistä rohkeutta! Ylistää tätä paheiden läpeensä saastuttamaa kirkkoa ja puhua yhteydestä, joka uskonpuhdistuksen ensi sysäyksestä meni pirstaleiksi ja siellä, missä se säilyi, säilyi vain pelotuksien ja polttorovioiden kautta! Ja juuri silloin tuli Sadoletin ylistämä kirkon äidillinen rakkaus valheeksi osoitetuksi tapausten kautta, jotka läheisesti koskivat Geneveä. Kardinaalin kirje kirjoitettiin maaliskuussa, ja huhtikuussa poltettiin kaksi geneveläistä Savoijassa, ainoastaan muutaman tunnin matkan päässä Genevestä. Papit olivat asiassa mukana ja olivat hurjassa ilossaan häväistyksillään lisänneet marttyyrien kärsimyksiä. Sellaisia olivat nämät sen "lempeän ja säälivän äidin" palvelijat, jonka syliin oli palattava.
Tila ei riitä esittääksemme Kalvinin vastausta lyhyessäkään muodossa. Parempaa vastausta eivät protestantit voine vastustajilleen antaa. "Tekö syytätte meitä kerettiläisyydestä? Kerettiläisyyttä on jokainen oppi, mikä on ristiriidassa evankeliumin kanssa. Niin on teikäläisten laita. — Te syytätte meitä, että olemme jättäneet kirkon. Te sen tehneet olette, te, jotka olette poikenneet kirkosta, jonka me tahtoisimme uudistaa. — Te soimaatte meitä kunnianhimosta ja ylpeydestä. Katsokaa, miten vähässä arvossa olemme ja millaiset elantovarat meillä on. Mutta miten olisikaan kunnianhimonne saanut tyydytystä, jos olisimme teidän luonanne, ja miten paljon olisittekaan meille maksaneet vaitiolostamme?" —
Tähän painavaan uskonpuhdistuksen puolustukseen, joka pian koko Europan kiersi, ei ole vastausta tullut, ei Sadoletinkaan puolelta. Kun tämä vuosien kuluttua Geneven kautta matkusti, ajatteli hän kuitenkin täytyvänsä käydä suurta vastustajaansa katsomassa. Hän ajatteli näkevänsä ainakin piispan asunnon. Kuinka hämmästyikään hän kun hänelle näytettiin pientä taloa ja kun Kalvin itse hänellä oven avasi ja yksinkertaisessa puvussa hänet vastaanotti. Kun Sadolet ei voinut pidättyä lausumasta ihmetystään, pyysi Kalvin häntä ajattelemaan, ettei hän valitessaan ollut lihalta ja vereltä neuvoa kysynyt eikä ollut hänellä tarkotuksena rikastua ja maailmassa suureksi tulla, vaan Jumalaa kunnioittaa ja totuutta puolustaa. Itse paavi Pius IV vakuutti kerran: "Tuon kerettiläisen voima on siinä, että raha ei hänelle mitään ole". Strassburgissa oli Kalvin niin köyhä, että hänen täytyi myydä kirjansa saadakseen välttämättömimmät elintarpeensa.
Strassburgin kaupungin valtuuttamana otti hän osaa useihin saksalaisiin valtiopäiviin ja niitä seuraaviin jumaluusopillisiin sovitteluihin, missä eri kirkkoja uudelleen pyrittiin yhdistämään. Niistä ei kuitenkaan ollut paljon tulosta, Tosin tulivat Regensburgissa vuonna 1541 pääedustajat Melankton ja kardinali Contarini hyvin lähelle toisiaan, niin että ero oli vain erilaisessa äänenpainossa. Melankton sanoi: "Elävä usko tekee autuaaksi" ja Contarini: "Elävä usko tekee autuaaksi". — Kalvinin oli vaikea jo ulkonaisestikin olla hänelle ajatellussa välittäjän toimessa. Keisarin ehdottama välitysmenettely oli hänestä aivan epäluotettava; Kristuksella ei ole mitään yhteyttä Belialin kanssa; jumalallista totuutta täytyy säilyttää puhtaana eikä hämmentää sitä valheen ja kaksimielisyyden kautta. Tohtori Eck, Rooman asian edustaja, oli hänelle erityisen vastenmielinen. Siitä kertoo hän Farelille: "Kuvittele mielessäsi raakamainen viisastelija, joka häpeämättä jaarittelee ja oppimattomien ihmisten edessä komeilee kopealla julkeudellaan; siinä suunnilleen hänen kuvansa". Vieläpä kun hän kerran antautui puheisiin Contarinin kanssa, ei hän silloinkaan antanut taivutella itseään.
Strassburgissa ollessa tapahtui Kalvinin yksityiselämässä jotain tärkeää: hänen naimisensa. Ystävät olivat hänelle avioliittoa suositelleet ja etsivät hänelle soveliasta vaimoa. "Ainoa kauneus" kirjoittaa asiasta Kalvin, "joka minuun vaikuttaa, on siinä että vaimo on hiljainen, siveä, vaatimaton, talouteen taipuisa, kärsivällinen ja pitää miehensä hoitamisen pääasiana". Nämät ominaisuudet olivat todella Idelette von Bürenissä, joka oli erään Kalvinin vaikutuksesta kirkkoon palanneen hollantilaisen uudestakastajan leski. Bucer oli suositellut häntä Kalvinille ja syksyllä 1540 vietettiin jotenkin komeat häät. Kun vaimonsa yhdeksän vuoden kuluttua kuoli, sanoi Kalvin hänestä: "En ole koskaan hänessä yhtään hyvettä kaivannut, vaan saanut häneltä kaikki mitä mies voi parhaalta vaimolta saada". Kalvinin avioelämä oli tosin aivan toisenlaista kuin Lutherin. Luther laski täynnä iloista elämänhalua leikkiä Käthensä ja lastensa kanssa; Kalvin puheli henkevän Idelettensä kanssa Jumalan valtakunnan asioista; yhdessä syvennyttiin vieraiden ranskalaisten pakolaisten kanssa vakavaan keskusteluun ja kuunneltiin heidän kertomuksiaan uskonveljien polttorovioilta. Idelette oli hänelle avuksi hänen kutsumuksessaan pitäen hellää huolta sairaista ja köyhistä, kun Kalvinin heikko ruumis ei tahtonut jaksaa. Heidän yhteiselämänsä oli hiljaista ja vakavaa. Heidän kolme lastaan kuolivat kohta syntymänsä jälkeen; eloa antava, nuorteva lapsiparvi puuttui uskonpuhdistajan kodista. Kun katoliset tässä lapsettomuudessa näkivät Jumalan tuomion, vastasi Kalvin: "Eikö minulla ole henkisiä poikia ja oppilaita kymmenin tuhansin yli koko kristikunnan!" Kolmannen lapsen synnyttyä ja kuoltua alkoi Idelette sairastella, ja varmasti, vaikka hitaasti vähenivät hänen elinvoimansa kolmen vuoden kuluessa. Genevestä kirjoitti Kalvin ystävälleen Viret'ille Lausanneen vaimostaan, joka oli ollut Viret'in läheinen ystävä: "Hänellä on pitkälliset kärsimykset, joista pelkään pahinta. Ah, tuleekohan kestettäväksemme vieläkin raskaampia kuin tähän asti meillä on ollut?" — Huhtikuussa 1549 tuli tila niin huonoksi, että kaikki toivo täytyi heittää. Ystävät kiiruhtivat häntä hyvästelemään. Hänen sielunsa oli irroitettu maailmasta, kuten hänen puolisonsa vakuuttaa. "Pelkäsin kuitenkin", kirjoittaa hän, "vaimoni surevan edellisestä avioliitosta olevia lapsiansa ja puhelin heistä hänelle. Hän sanoi: Olen jo jättänyt heidät Jumalalle ja olen vakuutettu, ettet sinä jätä lapsia, jotka minä hänelle jättänyt olen. Pääasia on, että he Jumalaa pelkäävät ja hurskaita ovat, ja pyytämättäkin olet sinä heille sitten isänä. Jolleivät ole, eivät he ansaitse, että sinua rukoilen heidän puolestaan." Hänen viimeisiä sanojaan oli: "Ihana ylösnousemus! Jumala, sinä kaikkien uskovaisten toivo maailman alusta saakka, sinuun minäkin toivon! — Rukoilkaamme, rukoilkaa kaikki puolestani." Kalvinin rukoillessa ja huokaillessa erkani hänen henkensä. Syvä haava tuli Kalvinin sydämeen ja kauan on hän uskollista vaimoaan surrut. Luonnollisesti jäi hän Ideletten kuoltua yksinäisenä elämään.
Ranskalainen kirjailija Jules Bonnet, joka aikaa sitten on Ideletten elämää kuvannut, sanoo lopuksi sattuvasti: "Kalvinilla oli syy surra; hän ei kadottanut ainoastaan elämäntoveriaan, vaan myöskin siunauksen. Kristillisen aviovaimon tehtävähän on lieventää ja parantaa, saada taistelun tuoksinassa esille rakkauden ja ystävällisyyden velvollisuudet, ja ken olisi kyennyt tekemään tällaista vaikutusta uskonpuhdistajaan paremmin kuin juuri tämä hänen vaimonsa! Sairaloisuutensa ja ihmisten sekä asiain vastustuksen kiihdyttämänä ja katkeroittamana, kun ei kaikki kohta tahtonut taipua hänen pyhän intonsa mukaan, olisi Kalvin hyvin ollut sen kotoisen lohdutuksen tarpeessa, jota hän suhteellisesti lyhyen ajan sai nauttia. Kuinka usein viihdytti ja asettikaan hänet hänen yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana sana sellainen, joita sydän sanoo naiselle, kun hän näkee vihan liekin leimuavan! Ja kun sitten pimeimmät, myrskyisimmät hetket tulivat, kuka voi sanoa, miten paljon Ideletten sydäntä ja laupeutta herättävä vaikutus uskonpuhdistajalle merkitsi!"