Kalvin taas Genevessä: työ, taistelu ja voitto.
Ideletten kuvaa ja kohtaloa katsellessamme olemme ehtineet edelle ajasta, ja on meidän siksi palattava vuoteen 1541. Kalvin oli vielä Strassburgissa. Genevessä oli silloin surkeat olot. Karkotettujen saarnaajien seuraajat olivat osaksi kykenemättömiä, osaksi kääntymättömiä. Uskovaiset pysyttelivät poissa pyhältä ehtoolliselta. Kalvin moitti heitä siitä kirjeissään; tuska sydämessä kuuli hän jumalattomuuden kasvamisesta tässä hänelle rakkaassa kaupungissa. Neuvoston enemmistö tosin vielä tahtoi säilyttää kuria ja kirkkojärjestystä ja toimitti sakko- ja vankeusrangaistusta niille, jotka eivät käyneet saarnaa kuulemassa ja ehtoollisella, pelaajille, pilkkaajille ja öisille metelijöitsijöille; mutta siltä puuttui voimaa ja osa sen omista jäsenistä suosi vapaahenkien menoa. Selvästi näkyi, että vakava siveellinen voima oli poissa. Kaikesta nuhteesta ja rangaistuksesta huolimatta liityttiin yhteen. Yksi päivä vietettiin vankilassa ja seuraavana aamuna kuljettiin taas samoja teitä. Kapinoitseva henki sai vallan.
Karkoitetuilla oli alun alkaen Genevessä ollut lukuisia ja hyvin varmoja kannattajia, joiden asiat paranivat paranemistaan, erittäinkin sittenkuin heidän vastustajansa olivat suuria valtiollisia erehdyksiä tehneet, niin että heitä epäiltiin ja syytettiin kavalluksesta. Eräs heidän päämiehistään, kaupungin päällikkö Johan Philippe, vedettiin oikeuteen ja mestattiin kolme päivää myöhemmin. Moni tämän puolueen johtomiehistä jätti kaupungin. Muutamat pastoritkin, joita syytettiin, etteivät he saarnanneet puhdasta evankeliumia, pyysivät neuvostolta eroa virastaan. Saadakseen tämän sekasorron loppumaan, antoi neuvosto eräälle jäsenelleen Ami Perrinille tehtäväksi "keksiä keinoja saadakseen maisteri Kalvinin palaamaan". Ja nyt käytiin tämän kimppuun yhä uudelleen kokonaisen vuoden ajan sekä suusanallisesti että kirjeellisesti, pyynnöllä että hän ryhtyisi Genevessä jatkamaan työtään. Kauan ponnisteli Kalvin vastaan, kirjoittaen siitä m.m. Farelille: "Mieluummin kuolen maantiellä kuin uudelleen menen siihen kidutuskammioon". Mutta lopulta hän antoi myöten. Sydän ja tunto olivat kuitenkin Geneveen sidotut. Silloinen mielialan muuttuminen vaikutti, että virastot yhtyvät Sveitsin valtioiden ja Kalvinin ystävien, Farelin ja Bucerin pyyntöihin. Lisäksi tuli toivo saada valtiokirkkoihanteensa toteutumaan Genevessä: "Jumalan kirkastuminen hänen sanansa todellisen ja täydellisen hallitusvallan kautta kristikunnan elämässä". — Näissä seikoissa näki luonnostaan arka Kalvin jumalallisen tahdon ilmauksen, jota hän aina itsestään tai muista huolimatta seurata tahtoi. "Tiedän, etten ole oma herrani, ja uhraan sydämeni Jumalalle."
13 p. syyskuuta 1541 palasi Kalvin Geneveen. Hän oli silloin 32-vuotias; mutta hänen terveytensä oli jo murtunut. Ainoastaan Hengen ja sen uskon voima, ettei hän omia teitään kulkenut, vaan Jumalan kutsumana, vahvisti häntä tähän jättiläistehtäväänsä taas astumaan.
Kalvinin sisäistä päättäväisyyttä Herran pelvossa ja hänen mieskohtaisten etujen tavottelusta vapaata luonnettaan vastaa hänen ulkonainen esiintymisensäkin, jonka parhaiten esitämme t:ri Stähelinin sanoilla: "Eloa oli melkein vaan silmissä, jotka olivat yhtä salaman leimahdusta, syvää tutkimista ja käskevää päättäväisyyttä. Otsa ei ollut aivan korkea, mutta sillä oli tuo omituinen muoto, joka merkitsee rautaista tahtoa ja kukistamatonta kestävyyttä. Ja ilmankin vahvarakenteinen nenä pisti yleisen laihuuden takia vielä enemmän esiin ja lisäsi puolestaan koko esiintymisessä havaittavaa lujuutta ja terävyyttä. Ohut mutta pitkä parta ympäröi hienoa suuta ja ulottuu vähitellen suipeten kauas rinnalle. Tukan väri oli musta, iho ruskeahko vivahtamatta kuitenkaan punaiselle, vartalo hoikka, mutta ainoastaan keskikokoinen. Kun kuvittelee mielessään miestä, kuten hän liikkui pitkässä mustassa kaapussaan, jossa koskaan ei saanut olla tomuhiukkastakaan, on kuin näkisi edessään ruumiillistuneen vakavuuden, päättäväisyyden, järjestyksen ja sisäisen voiman. Ruumiilla näytti tuskin olevan omaa elämää; ainoastaan hengen välikappaleena se oli ja palveli: ainoastaan luut ja hermot, ikäänkuin palvelukseen, ikäänkuin Kalvinia odottamaan, tarvitsi olla."
Oltuaan kolme päivää Genevessä kirjoittaa Kalvin Viret'ille Lausanneen: "Olin selittänyt neuvostolle, ettei kirkko voi olla ilman lujasti järjestettyä Jumalan sanan mukaista lakia. Suunnittelin sellaisen pääpiirteet ja pyysin, että neuvoston jäsenet keskustelisivat kanssamme ja valmistaisivat luonnoksen, jonka neuvosto ja kansa voisi hyväksyä." Kalvinin toive saatiin toimeen ja jo lokakuussa 1541 astuivat "Kirkkojärjestyksen" 168 pykälää Genevessä voimaan. Niiden mukaan piti kirkossa olla neljä virkakuntaa: pastorit, tohtorit (oppineet), vanhimmat ja diakonit. — Kaksitoista "vanhinta", jotka neuvosto ja seurakunta keskuudessaan valitsivat, ja pastorit muodostivat yhdessä konsistorin, jolle kuului kirkon johto, tapojen ja opin puhtauden valvonta ja hairahtuneiden ojentaminen, synnissään pysyvien ehtoolliselta sulkeminen ja vastahakoisten jättäminen neuvoston käsiin. Kristillinen elämä joutui ankarien sääntöjen alaiseksi, vielä ankarampien ja yksityiskohtaisempien kuin edellisellä kertaa. Konsistori valvoi tapoja ja jumalanpalvelusta. Yhteiskunnallinenkin laki ja rankaisuoikeus järjestettiin uudelleen ja Kalvin, joka lakitiedettäkin oli lukenut, oli näissä neuvotteluissa mukana. Periaate, että kaikki mikä Jumalan edessä on rangaistavaa, on sitä lainkin edessä, pantiin käytäntöön. Suurin rangaistus oli keskiajan tavan ja oikeuden mukaan tulikuolema. Tämän lain vaikutus oli valtava. Konsistorin piti ja se tahtoi käyttää ainoastaan hengen miekkaa ja lähinnä opettaa ja neuvoa sekä rajoittua ainoastaan kirkollisiin rangaistuksiin. Mutta näillä kirkollisilla rangaistuksilla oli itsessään jo vahvasti yhteiskunnallista ja maallista luonnetta. "Kehoitus Jumalan laupeuden kautta" (Room. 12; Fil. 2), kääntyi usein uhkaukseksi Jumalan vanhurskauden kautta ja pakotukseksi inhimillisen oikeuden käden kautta. Tyttöä, joka virren sävelellä lauloi maallista laulua, täytyi vanhempain ruoskia. Ylhäisen herran täytyi seurakunnalta polvillaan anteeksi pyytää, kun hän kysyttäessä, miksi ei ollut kirkossa, vastasi: "Onko siellä tilaa hevoselleni ja minulle?" "Kaunista vapautta", sanoi kerran eräs rouva, "ennen pakotettiin menemään messuun ja nyt pakotetaan saarnaa kuulemaan". Aviorikos rangaistiin muutamassa tapauksessa kuolemalla. Tytär, joka oli lyönyt vanhempiaan, mestattiin. Papin, joka eräälle tytölle oli tehnyt väkivaltaa, täytyi astua mestauslavalle.
Pastorien ja vanhempien ohella, jotka olivat tapain tuomareina, oli vielä kaksi muuta virkakuntaa, oppineet ja diakonit. Edellisillä oli huolenaan koulutoimi, jota Kalvinin aikana paljon parannettiin muodostamalla kimnaasi ja akatemia, jossa opetettiin etupäässä teologiaa. Diakonit pitivät huolta köyhistä ja sairaista, ja laitoksille, joissa näitä hoidettiin, annettiin suurta kannatusta.
Kalvinin hartioille kasaantui äärettömästi työtä ja huolta. Henkevien ja selvien kirjoitustensa kautta oli hän kaikkien muiden reformeerattujen henkinen isä, jonka puoleen ylhäinen ja alhainen, hengellinen ja maallikko kaikissa tärkeissä kysymyksissä kääntyi. Hänellä oli katsantonsa alla Ranskan, Hollannin Englannin ja Skotlannin, Saksan ja Puolan reformeerattu kirkko, ja rauhaa hän etsi ja koetti välittää niiden yhteyttä kaikkialla. Lukemattomia kirjeitä on hän kirjoittanut ruhtinaille, valtiomiehille, saarnaajille, seurakunnille, ahdistetuille ja vainotuille. Pakolaisia ja apua etsiviä otti hän hoitoonsa. Sen ohessa saarnasi hän melkein joka päivä, piti jumaluusopillisia luennoita ylioppilaille, ranskalaisille pakolaisille ja kaikille, jotka syvemmältä tahtoivat tulla Jumalan armoneuvoa tuntemaan. Lisäksi tulivat istunnot, vastaanotot, koti- ja sairaskäynnit, kirjallinen toiminta. Hän työskenteli tavattoman nopeaan, melkein valmistamatta, kun hänellä ei ollut siihen aikaa. Ja kuitenkin on kaikki, mitä hänestä lähti, merkillisen syvää ja selvää. Tuskin ehti hän nukkua ja syödä. Ainoastaan neljä tai viisi tuntia hän yleensä makasi. Hiljainen hartaus ja rukous päivää alkaessa k:lo 5, sitten lukutöitä, k:lo 8 saarna, k:lo 9 luentoja ja keskustelukokouksia. Sitten laskee hän lepäämään maatessaan lukeakseen. Mutta korehtuurit, kirjeet, vieraat tekevät alinomaisia keskeytyksiä. Kymmenenä viime vuotenaan jätti hän päivällisen ja nautti vain pari kertaa päivässä munan tai vähän lihalientä. Sitten jatkaa hän lukujaan, heikkouden takia maaten, tekee vieraskäyntejä ja, milloin aikaa on, lääkärin määräämän kävelymatkan. Iltamyöhällä istuu hän taas lukupöytänsä ääreen usein puoliyöhön saakka. Mikä hengen ja tahdon voima kaikkein seurattavaksi! Siinä oli työmies. Tuon ajan elämän ja Geneven sekä Europan reformeerattujen kirkkojen kohtalon kaikki langat näyttävät niin sanoakseni yhtyvän tuon vähäpätöisen miehen aivoissa ja sydämessä. Pyhän raamatun sanassa eläen ja jokapäiväisessä yhteydessä sen kanssa ollen, toivoo hän, että siitä tulisi inhimillisen yhdyselämän yleispätevä laki, ja on vakuutettuna siitä että hän ei toimi omassa nimessään, vaan Jumalan nimessä, hänen lähettiläänään ja pyhän kirjan selittäjänä. Siksi pitää hän pyhänä velvollisuutenaan puolustaa oppiaan jokaista vastustajaa vastaan. Hänen varmuutensa oppinsa jumalallisesta alkuperästä vahvistui sen kautta, että hänen kirkkonsa uskovilla oli sama käsitys. Geneveläiset ja tänne tulvehtivat muukalaiset riippuivat tämän tavattoman miehen huulissa. Mutta eivät kaikki. Vähitellen nousi taistelu elämästä ja kuolemasta. 9 vuotta, vuodesta 1546 vuoteen 1555, koettivat kaikki mahdolliset henget hävittää Kalvinin työtä ja yritystä, lujasti järjestettyä kirkkoa — tähän maailmaan perustettua Jumalan valtiota. Tahdottiin uuvuttaa ja karkottaa uskonpuhdistaja vastustuksella ja juonittelemisella. Hän seisoi vankkana väistymättä hetkeksikään, vaikka hänen henkensä oli usein vaarassa. — Meistä tuntuu siltä kuin olisi Kalvin liiaksi rajoittanut yksilön mieskohtaista vapautta ja menetellyt vastoin Kristuksen sanaa: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta". Mutta tuon ajan sukukunta ei ajatellut niin. Vanhurskaat ja jumaliset olivat ilman epäilyksiä Kalvinin puolella. Taistelu nousi juuri jumalattomien ja ilkivaltaisten henkien puolelta. Nyt oli kysymyksessä kirkkojärjestys ja sen pääedustajat, ja nyt oli kaikin valtion käytettävissä olevin keinoin uhattua järjestystä varjeltava ja suojeltava.
Vuonna 1544 julkaisi Kalvin kirjasen: "Haaveellista ja raivoavaa libertiinien lahkoa vastaan, jotka itseään sanovat hengellisiksi". Tässä ei ollut kysymyksessä myöhemmin saman nimityksen saaneet valtiolliset, vaan "hengelliset libertiinit", joiden kotimaa on Hollanti ja joista jo Luther oli varoittanut. Tämä suunta antoi uudestikastamisliikkeelle viisaustieteellisen muodon, on jonkinlaista panteismiä, jolle kaikki on jumalaa ja "yli hyvän ja pahan", opettaessaan: liha on vapaa; sillä luonnonvietti on Jumalan huuto ja Hengen ääni. Jumala on suuri henki; mutta hän on myöskin aine, joka on ijankaikkinen, ja yhtä hyvin voidaan sanoa: kaikki henget ovat hän. Maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei totuutta eikä valhetta; sillä kaikki lähtee samasta olennosta. Kaiken pitää olla kaikille yhteistä; omaisuus on rakkauden loukkaamista, on varkautta, laillinen avioliitto on hullutus j.n.e. Kalvin on sitä vastaan kirjoittaessaan ja saarnatessaan niin kauhistuneena hengessä, että hän sai moitetta siitä Navarran kuningattarelta Margaretaltakin, joka yhteen aikaan oli mielistynyt näihin vapaihin henkiin. Kalvin oli sanonut heitä "jumalattomaksi joukkioksi, joka kaiken siveellisyyden kumoo". Kuningattarelle kirjoittaessaan sanoo hän sitten: "Eikö koira hauku, armollinen rouva, kun näkee herransa kimppuun käytävän, ja enkö minä huutaisi, kun Jumalan pyhää totuutta ahdistetaan? Teidän ei pidä toivoa, että enemmän panen arvoa maailman mahtaville kuin Jumalan kunnialle."
Tämä libertinismin henki oli Geneveenkin juurtunut ja yritti nousta totuuden ja vanhurskauden todistajia vastaan. Tuokin Ami Perrin, joka kerran oli Kalvinin ystävä ja yhdessä häntä takaisin toimittamassa, oli sen saastuttama. Hänen vaimonsa isä Frans Favre oli ennen ollut urhoollinen soturi ja kunnioitettu kansalainen, mutta nyt Bonnivardin sanain mukaan "vanha, veltto ja pahan sokaisema". Favren vaimon oli täytynyt kaupungin läheisyydessä oleva maakartano jättää ja väistyä erään palvelijattaren tieltä. Sen vuoksi oli mies marraskuussa 1545 käsketty konsistorin eteen, mutta oli hän antanut kolme kuukautta kulua, kunnes viimein tuli ja selitti, että hän voi taloutensa hoidon ja johdon antaa kenelle tahtoi. Hänen täytyi mennä vankilaan. Samoin hänen kevytmielisen tyttärensä Fransiska, rouva Perrinin, joka oli pannut toimeen kielletyt tanssiaiset ja jonka oli sentähden täytynyt tulla konsistorin eteen. Anteeksipyynnön sijasta syytti hän uskonpuhdistajia hänen ja hänen isänsä maineen tahraamisesta, kuten hän sanoi. Silloin loppui Kalvinin kärsivällisyys ja hän huudahti: "Eikö tähän Favren perheeseen sitten voi päästä käsiksi? Jollette tahdo Kristuksen ikeeseen suostua, niin rakentakaa muuanne itsellenne kaupunki; mutta niin kauan kuin täällä olette, ette voi päästä laista eroon. Vaikka perheessänne olisi yhtä monta kruunua kuin on päätä, niin tietää Jumala pysyä herrana." Jonkun ajan kuluttua rouva Perrin uudelleen vasta oikein tanssi, ja neuvosto antoi käskyn ottaa hänet kiinni. Hän sai kuitenkin aikaa hypätä hevosen selkään. Kadulla kohtasi hän Bonnivardin kertomuksen mukaan papin, joka oli ollut riidassa hänen isänsä kanssa, ratsasti hänet kumoon, iski sitten kannukset hevosen kupeisiin ja kiiti pois. Hän pääsi isänsä maatilalle Bernin puolelle, missä hän oli turvassa. Mutta Geneveen taas tullessaan joutuivat molemmat, isä ja tytär, vankeuteen, josta heitä ei irti päästetty. — Tämä asia kuvaa Geneven uskonpuhdistajain pelottomuutta ja johdonmukaisuutta.