Sakko. Valetta. Hän on kirja täynnä kuivaa sisällystä. Jätä, Kalkagno, toinen tai toinen, puuhasi tai sydämmesi.
Kalkagno. Kreivi on uskoton hänelle. Luulevaisuus on viekkain parittaja. Jokin juoni Dorioita vastaan taitaa pitää kreiviä liikkeillä ja antaa minun askaroita palatsissa, sill' aikaa kuin hän nyt karkoittaa suden karjatosta, hyökkää näätä hänen kanalaansa.
Sakko. Oivasti, veljeni! Kiitos. Minultakin olet sievästi poistanut punastumisen syyn. Mitä olen hävennyt itsekseni ajatella, saatan nyt sinulle julki sanoa. Minä olen kerjäläinen, ellei Genuan nykyinen valtalaitos kaadu.
Kalkagno. Onko sinulla niin paljon velkoja?
Sakko. Niin äärettömästi, että elämäni lanka seitsenkertaisena jo ensi kymmeneksellä katkeisi. Vallankumous antaa minunkin vähän vapaammin hengittää, toivon ma. Jos ei se auta minua velkojani maksamaan, päästää se kuitenkin velkojani vaatimasta.
Kalkagno. Ymmärrän — ja kun vihdoin Genua tilaisuuden tullessa pääsee vapaaksi, antaa Sakko ristiä itsensä isänmaan isäksi. Kertokoompa joku tuon ränstyneen tarinan rehellisyydestä, kun heittiön häviö ja hekumallisen kiihko ratkaisee valtion kohtalon. Totta vieköön! Sakko, minä ihmettelen meissä molemmissa tuota hienoa yliluonnollista sukkeluutta, joka jäsenten mätähaavojen kautta pelastaa ruumiin sydämmen. — Tietääkö Verrina tuumastasi?
Sakko. Niin paljon kuin isänmaan ystävän sopii tietää. Genua on, sen tiedät, se ratas, jossa hänen ajatuksensa rautaisella uskollisuudella pyörivät. Fieskoa tähtää nyt hänen kotkansilmänsä. Sinuakin hän puolittain toivoo uskalijaaseen liittoon.
Kalkagno. Hänellä on hieno nenä. Lähdetäämpä hakemaan häntä ja kohentamaan hänen vapauden-mieltänsä omallamme. (Menevät).
NELJÄS KOHTAUS.
Julia tulisena, ja Fiesko valkoisessa viitassa, rientää hänen perässänsä.