Sohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? — kauniinta miestä — tulisinta rakastajaa — sukkelinta puheljata koko maassansa!
Lady (tulee takaisin). Hänenkö tämä on maansa? Ja ainoastaan ruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi — sanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän minua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen pahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen kerjäämässä — Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi tyydyttää kaikki sydämeni halut! — Hän panettaa kummankin Indian herkut pöydälleni — tekee huvi-tarhat korvesta — Antaa maansa mehun kaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa ilmaan tupruta — — Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, jaloa ja tulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään? Voipiko hän katalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? — Kaikessa ruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua paremmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?
Sohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun tulin teidän palvelukseen, milady?
Lady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? — Se on tosi, Sohvi kulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt omanani — sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen ansaitsee — jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin hemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan säilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut voittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon ensimäisen arvon!
Sohvi. Ja tämä sydän taipuu kernaasti kunnian-himon alamaiseksi?
Lady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! — Kostaa vielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä Sohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko vallita eli palvella, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen nautinnon rinnalla, että saamme olla orjana sillä miehellä, jota rakastamme!
Sohvi. Tämän totuuden, milady, luulin teiltä viimeksi kuulevani!
Lady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni kylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan talutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta huikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että niiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?
Sohvi (peräytyy hämmästyen). Lady!
Lady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt ajattelen, jota jumaloitan — kuolla pitää mun, eli se saada. (Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden kyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet tukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja ruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen kaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa — —