Palvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! — Vielä kaupungin portilla kääntyivät he meihin päin ja huusivat: "Jumalan kanssa, vaimot ja lapset! — Eläköön armias ruhtinamme! — Viimeisellä tuomiolla näemme toisemme taas!" —
Lady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! — Minulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet — Nyt vasta aukenevat silmäni — Mene — sano herrallesi — että minä suullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää raha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle totuuden —
Palvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin toisten lisäksi!
(Menee pois.)
Lady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen perästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin! (Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys. Sohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla missä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa perhekuntaa joutunut mieron tielle?
(Soittaa.)
Sohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä onnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat vähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.
Palvelija (tulee). Mitä käskette, milady?
Lady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä maan-kanseliin! — sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on mun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo hävitti!
Sohvi. Milady, muistakaa että näin voitte korkeimman vihan saada päällenne!