Loviisa ja Ferdinand.
Loviisa. Elä, kultanen, puhu mitään! min'en usko meillä enää olevan yhtään onnen päivää. Kaikki toivoni on sammunut.
Ferdinand. Sitä enemmän kiihtyy minun toivoni! Isäni on vihastunut; hän on käyttävä kaiken voimansa meitä vastaan! Hän pakoittaa minut luonnottomaksi pojaksi! Pahoin pelkään, että tulen loukkaamaan pojallisen velvollisuuteni! Oma tuskani ja hätäni on minusta puristava hänen murha-työnsä mustan salaisuuden. Pojan täytyy antaa isänsä teloittajalle — — Me olemme suuressa vaarassa — — ja suuri vaara siihen piti ollakin, että minä uskalsin sen kauhean hyppäyksen tehdä — — Kuule, Loviisa! — Ajatus, suuri summatoin niinkuin rakkauteni, tungeksen mieleeni — Sinä, Loviisa, ja minä ja rakkaus! — tämä ympyrä käsittää koko taivaan, eikö niin? vai tahdotko sinä vielä jotakuta neljättä siihen lisäksi?
Loviisa. Ole vaiti! elä puhu! Minä peljästyn siitä, mitä sanoa aiot!
Ferdinand. Jos meillä ei maa-ilmalta enää ole mitään vaatimista, niin miksi sitten sen hyväksymistäkään kerjäilemme? Miksi uskaltaa siinä, missä ei mitään voi voittaa, vaan voipi kaikki menettää? — Voipihan sun silmäsi säihkytä yhtä lempeästi, kuvastuipa sen valo Reinissä, Elbessä tahi Itä-meressä! Mun isän-maani on se paikka, jossa Loviisa minua rakastaa! Sun askelesi hietaisessa erä-maassa ovat minulle viehättävämmät kuin synnyin-kaupunkini tuomiokirkko! — Mitä me kaupungin-loistosta pidämme? Missä olemmekin, joka paikassa nousee yksi aurinko ja laskeksen yksi — jonka näyn rinnalla kaikki taiteen tuotteet vaalenevat! Jos emme Jumalata saa missään kirkossa palvella, niin vetää joka yö yllemme äärettömän temppeli-laen, jossa vaihtelevainen kuu saarnaa parannusta, ja tähti-joukko hiljaisesti rukoilee kanssamme! — Voimmeko rakkauden keskusteluissa koskaan väsyä? Yksi myhäys mun Loviisaltani antaa ainetta vuosi-sadoiksi, ja elämän aika on rientänyt ohitse, ennenkuin saan selvän yhdestä ainoasta kyyneleestäsi!
Loviisa. Eikö sinulla sitten muita velvollisuuksia olekaan kuin rakkautesi vaan?
Ferdinand (häntä halaten). Sinun rauhasi on pyhin velvollisuuteni!
Loviisa (hyvin vakavasti). Ole siis ääneti ja jätä minut yksinäni. Minulla on isä, jolla ei ole muuta rikkautta kuin tämä ainoa tytär —. joka huomenna tulee kuuden-kymmenen vanhaksi — joka joutuisi presidentin koston alaiseksi!
Ferdinand (keskeyttäen hänet sukkelasti). Ja joka seuraa meidän kanssa. Elä siis enää vastustele, rakkaani! Minä menen nyt ja teen rahaksi kaikki kalliit kaluni, ja nostan summia isäni nimeen. Ryöväriltä saapi varastaa, ja eikö hänen rikkautensa ole isän-maan veri-hikeä? — Kello yks yöllä tulee tähän vaunut porttinne eteen. Te kiirehditte siihen, ja me pakenemme!
Loviisa. Entä isäsi kirous, joka meitä seuraa jälestä? Kirous, sinä ajattelematoin, joka murhaajaakin ja rosvoa kamoittaa, ja joka meitä kurjia pakolaisia kuin haamu seuraisi meri mereltä takaa! — Ei, rakkahani! Jos vaan paha-teko voipi sinut pysyttää minulle, niin on minulla vielä voimaa sinusta erota.