Ferdinand (seisoo yhdessä kohdin ja mumisee synkästi). Oikeinko todella?
Loviisa. Erota! — O, kuinka rajattomasti kauhea tämä ajatus on — se tunkee sydämen läpi kuin tulinen miekka ja voipi kuolemattoman hengenkin kuolettaa! — Ferdinand, sinusta erota! — Vaan eihän kuitenkaan erota voi kestä, joka ei ole ollut luonamme ja ystävämme, ja sinun sydämesi kuuluu sinun säätyysi. — Minä olin sitä vallatessani tehdä kirkon-varkauden, ja vavisten luovun nyt varastamastani kalusta.
Ferdinand (muoto väännyksissä ja pureskellen ala-huultansa). Luovut siitä nyt?
Loviisa. En! Katso minua silmiin, rakas Walter! Elä niin katkerasti hammasta pure! Suo minun kehoittaa esi-merkilläni nääntyvätä uskallustasi! Suo minun tänä hetkenä olla miehuullinen sankari — antaa isälle karannut poikansa takaisin — luopua liitosta, joka longistaisi maallisen järjestyksen saumoistansa. — Minä tässä olen rikoksen-alainen — minun sydämeni on ylpeillyt hulluilla, julkeilla, toivoilla — onnettomuuteni on nyt rangaistukseni. Niin anna minun nyt edes jäädä siihen makeaan ja viehättävään tuntoon, että näin muodoin tein uhrauksen — Ethän toki tätä nautintoa minulta tahdo raastaa?
Ferdinand (on ajatustensa hämmennyksessä temmannut käteensä viulun ja koetellut sillä soittaa. — Nyt nyhtäisee hän kielet poikki, lyö viulun säväksi ja purskahtaa kovasti nauramaan.)
Loviisa. Walter! Hyvä Jumala! Mitä tämä on? Miehisty, armaani! — Tämä hetki — eron hetki — kysyy järkeä ja miehuutta! Sinulla on sydän, rakas Walter! Minä tunnen sen! Lämmin on rakkautesi kuin elämä, ja rajatoin kuin avaruus. — Anna se jolle-kulle arvoisammalle, jalo-sukuiselle — ja onnellisimmatkin vaimot ovat sitä kadehtivat — — (Alas-painaen kyyneleensä.) Minua ei sinun pidä enää näkemän — Tämä turhamainen pettynyt tyttö-raukka itkeköön surunsa yksinäisten muurien varjossa, hänen kyyneleistänsä ei pidä kukaan huolta. — Tyhjä ja kuollut on mun tulevaisuuteni — Kuitenkin tahdon aina silloin tällöin haistella menneen ajan surkastunutta kukka-myttyä. (Osoittaa hänelle kätensä, silmänsä syrjään kääntäen.) Jääkää hyvästi, herra von Walter!
Ferdinand (hyppää huumeuksistansa ylös). Minä pakenen, Loviisa! Etkö todella seuraa kanssani?
Loviisa (on istuutunut kammarin perä-puoleen ja pitelee muotoansa käsillään). Velvollisuuteni käskee mun jäämään ja kärsimään.
Ferdinand. Käärme, sinä valehtelet! Sinua pitelee täällä mikä muu!
Loviisa (syvimmän sisällisen kärsimyksen äänellä). Olkaa sitten siinä luulossa — ehkä se vähemmin vaivaa.