Wurm. Kehruu-huoneessa.
Loviisa (surkeasti naurahtaen). Nyt on mitta täysi! — Täysi, ja nythän minä olen vapaa — Puhtaaksi kuorittu kaikista velvollisuuksista — ja kyyneleistä — ja riemuista — vapautettu Jumalastakin — Enhän minä häntä enää tarvitse — (hirmuinen äänettömyys.) Ehkä teillä on vielä joku sanoma? Puhukaa suunne puhtaaksi. Nyt voin minä kuulla jos mitä.
Wurm. Mikä tapahtunutta on, sen tiedätte.
Loviisa. Niin muodoin en vielä kaikkea, mikä tulevaa on? (Vai äänettömyys, jolla ajalla hän katselee sihtieriä ylhäältä alas asti.) Voi sinua mies-parka! Toimitat surkeata toimitusta, joka varmaan ei tee sinua autuaaksi. Onnettomia tekeminen on jo kyllä kauheata, vaan hirmuista on sen niille kuuluttaminen — korppina lonkkuminen ja vieressä seisominen, kun sydän-parka verta vuotaen sykkää kovan onnen vartaalla, ja kristityt ihmiset ahdistuksessansa epäilevät Jumalata. — Jumala minua varjelkoon! Vaikka sinä joka hiki-tipusta, jonka näet maahan putoovan, saisit tynnörin kultaa, niin en sittenkään minä tahtoisi olla sinuna — — — Mitä voipi vielä tapahtua?
Wurm. En minä tiedä.
Loviisa. Ette ole tietävinänne — Tämä valoa karttava sanan-saattaja pelkää sanojen sorinata, vaan näkönne kolkko hiljaisuus puhuu jo onnettomuutta — Mitä on vielä jälellä? Ikään sanoitte, että herttua tahtoo tuntuvasti rangaista. Mitä merkitsette tällä sanalla tuntuvasti?
Wurm. Elkää kyselkö enempää.
Loviisa. Kuule mies! Teloittajan luona olet sinä käynyt koulua. Kuinka muuten niin hyvästi ymmärtäisit sovitella raudat vanki-rukan väriseviin jäseniin, ja hänen sykkävätä sydäntänsä onkin laupiuden kädellä hivellä? Mikä odottaa isääni? — Jo se, minkä myhäellen sanot, ennustaa kuolemata; minkähän-näköistä se sitten on, jonka sisälläsi pidät sanomatta? — sano sekin ulos! Pane kerrassa koko se musertava paino hartioilleni! Mika odottaa isääni?
Wurm. Hengen-asia!
Loviisa. Vaan mikäs se on? — Minä olen viatoin, tietämätöin poloinen, enkä ymmärrä teidän peljättäviä sanojanne. Mikä se on hengen-asia?