(Hämmästyneenä pitelee hän häntä kiinni.)
Loviisa. Herttuan tykö. Ettenkö kuule? Juuri sen saman herttuan tykö, joka isäni tahtoo hengeltä tuomituttaa — Ei! ei tahdo, vaan jonka täytyy tuomituttaa, sentähden että sitä muutamat konnat tahtovat; joka koko majesteetinloukkaus-juttuun ei anna muuta kuin majesteettinsä nimen ja ruhtinallisen alle-kirjoituksensa.
Wurm (nauraa kovasti). Herttuan tykö!
Loviisa. Arvaan, mille nauratte — vaan enhän minä sieltä armoa haekaan — Jumala varjele! en, en muuta kuin inhoa huudostani. Minä olen kuullut, että maa-ilman suuret eivät ole tulleet tuntemaan sitä, mikä kurjuus on — eivät tahdo sitä tuntea. Minä tahdon hänelle sanoa, mitä kurjuus on — tahdon hänelle kuvata kaikilla kuoleman kouristuksilla, mikä kurjuus on — tahdon hänelle luuta myöten ulvoa hirmuisella huudolla, mitä kurjuus on — ja silloin, kun kauhistus nostaa hänen hiuksensa pystyyn, silloin tahdon vielä lopuksi hänen korvaansa huutaa, että kuolon hetkenä ruhtinastenkin rinnan pitää röhistä, ja että viimeisessä tuomiossa majesteettiä ja kerjäläisiä seulotaan yhdellä seulalla.
(Lähtee menemään.)
Wurm (ilkeän-ystävällisesti.) Menkää, menkää, hyvä lapsi! Todella ette viisaampaa voi tehdä. Minä oikein käsken ja kehoitan teitä, menkäte, ja minä annan teille vakuutukseni, että herttua ottaa pyyntönne korviinsa.
Loviisa (seisattuu äkkiä). Mitä sanotte? — Te itse se heitätte minua menemään? (Tulee kiireesti takaisin.) Hm! Mitä teen, poloinen? Jotain saatanallista siinä lienee, koska tuo mies siihen kehoittaa — Mistä te sen tiedätte, että ruhtinas ottaa valitukseni korviinsa?
Wurm. Kun hänelle armo-työstänsä on niin kaunis palkinto tarjona.
Loviisa. Palkintoko? Mitä palkintoa voi hän ihmisellisyydestänsä vaatia?
Wurm. Kauniista anojasta on palkintoa kyllä.