Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.
Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä — — Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, — niin on tämä kuitenkin hänen käsi-alaansa — Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! — Tämä oli siis syy, jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! — Sen tähden — o Jumala! nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se taivaallinen kuori pettää!
(Juoksee kiireesti ympäri huonetta; seisoo sitten taas ajatellen.)
Kuinka hyvin se minut tunsi! — Jokaiseen uskaljaasen tunteesen, jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! — Käsitti sydämeni hienoimmatkin kuituvat! — Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä — — Hyvä Jumala! ja kaikki tämä ei ollut muuta kuin teeskentelyä? — Teeskentelyä! — O, jos valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut itseänsä taivaasen?
Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä tunsi hän itsensä vika-pääksi — Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä! Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan, koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi, sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?
Hän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt. Ensimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin — ja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä voitto-riemun! — Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken taivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt muuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön — Hyvä Jumala, tällöin, juuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin että neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen ihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että minä olin petetty!
Kolmas kohtaus.
Hovi-marsalki ja Ferdinand.
Hovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä, tahtonut —!
Ferdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää! (Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän taskustanne — ja minä (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin sen.