Presidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen sinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas poikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?
Ferdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna mennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen kättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!
Presidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja vapisee!
Ferdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi, kiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän hyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen — O! Teillä oli tietäjän mieli — nyt on se liian myöhäistä — anteeksi! anteeksi! siunatkaa minut, isä!
Presidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut asioita, joita en käsitä.
Ferdinand. Se Milleritär, isäni! — Oi, kuinka hyvin te tunnette ihmiset — Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin isällisesti lämmin — isän lämmin into erehtyi vaan tieltä — se Milleritär!
Presidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin nyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! —
Ferdinand. Minulta anteeksi pyytämään! — sanokaa ennen: kiroamaan minua — Pahaksumisenne oli viisautta! — Kovuutenne oli hellä-sydämisyyttä — — — se Milleritär, isäni —
Presidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! — Minä peruutan liian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!
Ferdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? — Tekin, isäni? — ja eikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? — Ja rakastaa tätä tyttöä, on niin ihmisellistä!