Miller. "Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä tietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. — Sinun pitää tuleman sulana rakkautena, jättää tähän maahan kaikki toiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne kuin sydämesi. Jos suostut — niin tule silloin kuin kello lyöpi kaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa — niin pyhki pois sana vahva miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle häpeät." (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella katsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo matalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?
Loviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? —
Ihmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.
Miller. Hum! Puhu selvemmin!
Loviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä peljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa — Oi, miksi ei rakkaus ole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle antanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni — anna sanoani — tämä toinen maa on hauta.
Miller (hoippuen tuoliin). O hyvä Jumala!
Loviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta. Se on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen — se pois, ja morsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja kevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi kuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen, kukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala — hiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo käsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin, ystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.
Miller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? — Tahdot omin käsin päiväsi lopettaa.
Loviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua seurasta, koska minua ei hyvästi suvaita — karata paikkaan, josta en enää voi olla poissa — onko sekin syntiä?
Miller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! — Se ainoa synti, jota ei enää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden ajoin.
Loviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! — Vaan eihän se toki niin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen Jumalalta kaikki-valtiaalta armoa!