Miller. Lapsi, lapsi! mitä puhetta se on?
Loviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan kamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa! Kamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi! Elä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa kummitusta mätänemistä voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle tiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!
Miller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit minulle otollisempi.
Loviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin petän! — Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi — sitä ei hän tiennyt se snrkea-onninen mies — O, he ovat kyllä sukkeloita, niin kauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin sydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi — — Valalla luuli hän lukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan kuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan Loviisansa! — Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko niin hyvä?
Miller. Kelle, tyttäreni?
Loviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo mahtua yksikään ajatus hänen päällensä — Kellenkäs muille sitten minä kirjoittaisin?
Miller (levottomasti). Kuule, Loviisa! Minä avaan kirjeen!
Loviisa. Kuin tahdot, isä! — vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit ovat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden silmissä.
Miller (lukee). "Sinä olet petetty, Ferdinand! — Verratoin pahuus ratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja isäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos sinulla on uskallusta, rakkahani! — Minä tiedän toisen maan, jossa valat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse." (Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)
Loviisa. Miksi niin minuun katsot? Lue kaikki, isä.