VIIDES NÄYTÖS.
Illalla tulen ajalla kammarissa soittajan kotona.
Ensimäinen kohtaus.
Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria, pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä, katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta, panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.
Miller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. — Kaikki kadut olen kävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla portilla — tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole kärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties virta silloin tuopi lapsesi rantaan. — O Jumala! Sydämeni taisi liian paljon rakastua tähän tyttäreen! — Se rangaistus olisi kova! Kovin kova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan rangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)
Loviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa kalliimpasikin kadottamaan.
Miller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? —
Mutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?
Loviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini, silloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.
Miller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä yö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.
Loviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee sielun kanssa!