"Armollisin herra!
"Se sovinto, jonka te niin kevyt-mielisesti rikoitte, ei voi enää minuakaan sitoa. Teidän maanne onnellisuus oli minun rakkauteni ehto. Kolme vuotta olin minä petoksissa. Nyt on side lähtenyt silmiltäni. Minua inhoittavat armo-lahjat, jotka vuotavat alamaisten kyyneleistä. — Kääntäkää rakkautenne, jota minä en enää voi vastata, itkevän maanne puoleen, ja oppikate britannilaiselta ruhtinattarelta laupeutta saksalaista kansaanne kohtaan. Yhdessä tunnissa olen jo rajan takana. Johanna Norfolk."
Kaikki palvelijat (mumisevat hämmästyneinä). Yhdessä tunnissa rajan takana!
Hovi-marsalki (panee säikähtyneenä paperin pöydälle). Varjele Jumala minua tätä viemästä, armollinen rouva! Sen viejän kaulaa kutkuttaisi yhtä paljon kuin sen kirjoittajan on kutkuttanut.
Lady. Sekö sinulla on huolena, kultainen mies-parka! — Minun neuvoni on, että kirje leivotaan lintu-pasteiaan, niin serenissimus löytäisi sen talrikiltaan —
Hovi-marsalki Ciel! Mikä rohkeus! — Ajatelkaa toki, muistakaa toki, mihin disgraciin näin joudutte, lady!
Lady (käännäksen palvelus-väkeensä päin ja puhuu seuraavan sisimmällä liikutuksella.) Te seisotte hämmästyneinä, hyvät ystävät, odotatte huolellisina, kuinka tämä asia selviää. — Tulkaa lähemmäksi, rakkaani! — Te palvelitte minua rehellisesti ja mielellänne, katsoitte minua useammin silmiin kuin kukkaroon; kuuliaisuus oli teidän halunne, ylpeytenne oli lempeni! — — Että teidän uskollisuutenne muiston pitää myös olla minun alennukseni muisto! Surkea kohtalo, että minun pimeimmät päiväni olivat teidän onnellisimmat päivänne! (Itku-silmin.) Minä lasken teidät palveluksestani, hyvät lapset! — — Lady Milfordia ei enää ole, ja Johanna Norfolk on liian köyhä maksamaan velkaansa — Hovi-mestarini jakakoon rahani ja kalliit kaluni teidän kesken — Tämä palatsi jääpi herttualle — Köyhin teistä on tästä lähtevä rikkaampana kuin hänen emäntänsä. (Hän osoittaa heille kätensä, jota kaikki perätysten liikutettuina suutelevat.) Minä ymmärrän ajatuksenne, rakkaat ystävät — Eläkää tervennä! Hyvästi! hyvästi! (Tointuu liikutuksestaan.) Jo kuulen vaunujen tulevan. (Irraltaa itsensä, lähtee menemään, hovi-marsalki asettuu hänen eteensä.) Laupiuden mies, vieläkö sinä seisot täällä?
Hovi-marsalki (joka kaiken aikaa peräti hämmästyneenä on katsellut paperia). Ja tämä piljetti pitää minun antaa hänen korkeutensa aivan omiin korkeihin käsiin?
Lady. Laupiuden mies! aivan omiin korkeihin käsiin, ja sano vielä aivan omiin korkeihin korviin, että kun minä en voi avo-jaloin Lorettoon mennä, niin tahdon päivä-palkan edestä tehdä työtä, puhdistuakseni siitä häpeästä, kerran hallinneeni häntä.
(Hän menee joutuun pois. Kaikki muut hajoavat hyvin liikutettuina.)