Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan! Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon kirjeen?
Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!
Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! — Ei! Niin totta sieluni elää! sinä valhettelet! — Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt — Minä kysyin liian pikaisesti — Eikö niin, Loviisa? — Sinä tunnustit vaan sen tähden, että niin pikaisesti kysyin?
Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!
Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se ole ensinkään sinun käsi-alaasi — Ja jospa olisikin, niin ovatko käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? — Puhu minulle totuus, Loviisa! — Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa: kirjoitin, ja minä olisin hukassa. — Valhettele, Loviisa, valhettele! — O — jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit — O Loviisa! Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan! (Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?
Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin sen!
Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! — Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! — Kaupittele tuolla näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä ostajia — Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa! Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! — Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. — Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa — O, se on kauheata!
Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin olitte.
Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen — hiljaahan senkin maan sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt — minä olen kuin semmoinen maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! — viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa minulle lasi limonadia!
(Loviisa menee.)