Kolmas kohtaus.
Ferdinand ja Miller.
He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa kumpikin puoltansa edes-takaisin.
Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että surkuttelen teitä?
Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi tulinkaan — Mikäpä siihen olikaan syynä?
Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.
Ettenkö sitä enää muista?
Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti yksinäiset tuntini saada rauhassa. Petit minut siinä kohdassa ja möit minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan, elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole syy-pää!
Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!
Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien). Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä! Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat painot. — Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka kuoleman syön. — Hum! — Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin —- — Etkä sinäkään voita sillä mitään — sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki. (Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi pitänyt koskaan juohtua mieleeni!
Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.
Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.