Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua? Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.
Ferdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.
Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.
Ferdinand. Ei tiedä. — Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat
kaatuneet — pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. —
Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. — Ei
Loviisasikaan ole kuolematoin.
Miller. Hän on minulla Jumalalta.
Ferdinand. Kuule vielä — minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin. Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken omaisuutensa panee yhdelle laivalle. — Kuule se, Miller, ja muista varoitukseni! — — Vaan miksikä et ota rahaasi?
Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä ajattelette, armollinen herra?
Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. — Heh! (Heittää kukkaron pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.
Miller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin hopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka, Jumalan ja taivaan nimessä, paroni? — Paroni, mitä olette te? Mitä teette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.) Aivanhan tämä on — eli olette minut, eli — lempo vieköön! paljasta puhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. — — Ei saatana! sillä syötilläsi et minua petä.
Ferdinand. Vanhaako vai verestä olet juonut, Miller?