Dunois.
On miesi kallis kallihilla aikaa:
Ma tyynin mielin hänt' en päästäis pois.
Kaarlo.
Sen lausut vastustaakses vaan; kun täällä
Hän ol', sa hänt' et koskaan suosinut.
Dunois.
Hän korska, sietämätöin narri ol'
Ja lopettaa ei tiennyt — mutta sen
Hän tietää nyt. Hän tietää lähteä,
Kun kunniaa ei täältä koota taida.
Kaarlo.
Oot parhaimmalla tuulellas: ma sua
En tahdo häiritä. — Du Chatel! Tänne
On tullut airueita kuningas
Rene'lta, mestareita laulannassa
Ja mainioita. — Heitä kestitä
Ja jokaiselle kultavitjat anna.
(Bastardille).
No, mitä naurat?
Dunois.
Että kultia
Sa suustas puistat.
Du Chatel.
Rahanropoa
Ei aarteheesas löydy, Sire!
Kaarlo.
No hanki! —
Ei kunniatta jalot lauluniekat
Voi hovistamme mennä. Kukkimaan
He meille saavat kuivan valtikkaan,
He elontaimen ikituorehen
Meill' autiohon kruunuhumme tuovat,
He suurra verroiks' käyvät suurien,
He toivehista istumia luovat,
Ne eivät maassa oo: ja tähden sen
On kuningasten luona paikka heillä,
Ne kumpaiset on mailman ylänteillä!
Du Chatel.
Oi kuninkaani! Korvias ma säästin.
Niin kauan kuin vaan suinkin neuvo auttoi:
Vaan pakko vihdoin kieleni jo päästää.
— Sull' ei oo mistä annat, sulla ei
Oo millä huomispäivän itse päätät!
On rikkauden tulva juossut pois,
Ja luode kurja aarre-aittaas tullut.
On sotajoukkos palkkaa vailla: mennä
He uhkaavat. — Töin tuskin taidankaan
Sun omaa huonettas ma kannattaa,
Ei arvos, mutta tarpeen jälkeen vaan.
Kaarlo.
Paa' pantiks' tullit kuninkaalliset
Ja Lombardien lainaa antaa salli.
Du Chatel.
On kruunun saatavat ja tullit, Sire,
Jo kolmeks' vuodeks' pantiks pantu ennen.