Raatiherra (polvillansa).
Oi kuningas! Sun kättäs ällös meistä
Viel' ottako! Sun kaupunkias ällös
Englannin ruoskan alle heittäkö!
Se kruunussas on kallis helmi, eikä
Niin uskollisna esi-isilles
Oo ollut yksikään.
Dunois.
Kuin? Oommeko
Jo lyötynä? Oi, käykö tanner heittää
Jo ennenkuin on taistelussa oltu?
Oi, tahdotkos sa sanan lausumalla
Ja ilman verta parhaan kaupungin
Pois Franskan sydämestä antaa?
Kaarlo.
Kylliks
On verta vuotanut ja turhanpäiten!
On taivon käsi mua vastaan: multa
On sotajoukot lyöty, parlamentti
Mun hylkäjää, pääkaupunkini ottaa
Mun vainojani riemullisna vastaan,
Mun heimot heittävät, mun pettävät,
Ja rinnoillansa oma äitini
Käy korpinsikiötä ruokkimaan.
— Loiren yli kulkea ma tahdon
Ja taivon ankarata kättä karttaa,
Jok' Englantia suojelee.
Sorel.
Sen Herra estäköön, ett' toivotoinna
Tän valtakunnan heittäisit! Se sana
Sun uljahasta rinnastas ei käynyt.
Mun kuninkaani urhosydämen
On äidin raaka käytös murtanut!
Sa mieles maltat, taasen rohvaistut,
Käyt miesnä kohtaloa vastaan, joka
Sua raivokkaana vainoo.
Kaarlo (synkkiin ajatuksiin vaipuneena).
On synkän sallimuksen johdon alla
Tää Valois'in huone; Jumala
Sen hyljännyt on; äidin pilttotyöt
On furiat sen kimppuun saattanut.
Mun isäni ol' mielipuolla kauvan,
Kolm' veljeä on kuolo ennen mua
Jo vienyt, huone Kaarlo kuudennen,
Se taivon päätös on, en seistä saa.
Sorel.
Sun kanssas on se uunna nouseva!
Sa itsees luota vaan. — Ei turhan vuoksi
Sua onni armas säästänyt ja suonut
Sun viimesyntynehen, istuimelle
Niin oottamattomalle astua.
Sun hiljaluontehessas lääkärin
On taivas harkkinunna haavoin, jotka
Tää Puolueitten raivo maahan iski.
Sie veljes riidan liekin häädät vihdoin,
Sie rauhan istutat, sen tunnen tarkoin,
Sie Franskan vallan laadit uudestaan.
Kaarlo.
En mie. Tää raaka, melskehinen aika
On mahdikkkaisen miehen tarpehessa.
Ma säysyn kansan voisin onnistaa;
Vaan kapinoitsevaa en suistaa taida,
En miekoin päästä sydämihin, jotka
Mua kammovat ja multa sulkeuivat.
Sorel.
On kansa hurjapäänä, hourehissa,
Se vimma tok' ei kestä; kiihtyvä
On taas, ja kaukana ei oo se päivä,
Tuo lempi kuninkaasen perittyyn,
Mi Franskaisten sydämihin juurtui,
Ja kiihtyvä on vanha vaino myös
Ja luulevaisuus, joka ikipäiviks'
Nää kaksi kansaa toisistansa kääntää.
Tuo korska voitonsaaja onnellensa
On lankeava. Tanteretta älä
Siis pikapäissä heitä, taistele
Jok' ainoasta jalan alueesta,
Tät' Orleansiasi suojele
Kuin omaa rintaas! Kaikki venheet ennen
Sa vaivuta ja sillat polta, jotka
Tuon valtakuntas jakajan Loiren
Veen stygiläisen poikki saattavat.
Kaarlo.
Oon tehnyt, minkä taisin. Kruunustain
Ma ritarillisehen otteluun
Oon tarjounna. — Vaan se estetään.
Ma kansalaisten verta turhaan tuhlaan,
Ja kaupunkini maahan uupuvat.
Kuin äiti julma oman lapseni
Ma miekan jaattavaksi antaisinko?
En, siitä luopua ma tahdon ennen.
Dunois.
Kuin, Sire? Niin, niinkö haastaa kuningas?
Niin kruunu heitetäänkö? Omaisuutta
Ja verta kurjin kansalainen valmis
On lemmen, vainon eestä uhraamaan;
Kaikk', kaikki lahkouu, kun purpuraisna
Tuo veljesriidan lippu nostetaan.
Maamiesi auraa, vaimo kehrävartta
Ei muista, lapset, vanhat aseisin
He käyvät, kaupunkinsa porvari,
Maanviljeliä maansa polttaa itse,
Sull' hyötyä tai turmaa tuodakseen
Ja tuumiansa puolustaakseen. Hän
Ei säästä, eikä säästämystä pyydä,
Kun kunniata etsii jumalainsa
Tai epäjumalainsa eestä reutao.
Pois sääli heikko siis, se kuninkaalle
Ei sovi. — Anna sodan riehua,
Kuin alkanut se on. Sa itse tuota
Et kevytmielin leimumahan saanut.
Ett' kuninkaansa eestä kansa uupuu,
On sallimus, on mailman järjestys.
Ei Franskalainen muuta voi, ei tahdo.
Se kehno kansa, joka kaikkia
Ei kuninkaansa eestä uhraa.