Kaarlo (raatiherroille).
En tiedä — Herra teitä suojatkoon.
Se mull' on mahdotointa.
Dunois.
Selän sulle
Nyt voiton jumalatar kääntäköön,
Kuin peritylle maalles käänsit itse.
Sa itses heitit: mie sun heitän myös.
Englannin ja Burgundin valta ei,
Sun oma arkuutes sun langettaa.
Ol' sankareita Franskan kuninkaat.
Jo syntyään; sie arkurina synnyit.
(Raatiherroille).
Hän teidän hylkää. Mutta Orleans'iin.
Mun isän kaupunkiin, ma syöstä tahdon
Ja sinne raunioitten alle jäädä.
(Hankkii mennä, Agnes Sorel pidättää häntä.)
Sorel (kuninkaalle).
Äl' anna hänen vihapäissä mennä!
Hän suulla herjaa, mutta sydämensä
Kuin kulta puhdas on, se vanha sydän,
Mi sulle verta vuosi useasti.
Oi, tulkaat, Dunois! Oi myöntäkäät,
Ett' innoissanne hairahduitte — Sie
Suo ystävälle jyrkät sanat anteeks'!
Oi, tulkaat! Sydämenne sallikaat
Mun kohta liittää, ettei vihan puhti
Sais sammumattomana leimuumaan!
(Dunois tarkastaa kuningasta ja näyttää odottavan vastausta).
Kaarlo (Du Chatelille).
Loiren yli käymme. Kuormastomme
Vie laivaan!
Dunois (äkkiä Sorelille).
Jääkäät hyvästi!
(Kääntyy äkkiä pois ja menee, raatiherrat seuraavat häntä).
Sorel (vääntäen käsiänsä epätoivon tuskissa).
Jos pois
Hän lähtee, turvatoinna oomme!
(La Hirelle).
Käykäät
Ja häntä suositella koittakaat.
(La Hire menee).