Margot (syleillen Johannaa). Oo isän mieliks! Jälkiämme seuraa! päivä kolmet riemuliitot luokoon!
Thibaut.
Nyt toimeen! Huomispäivänä on häät:
Ma kaikki kyläläiset niihin tahdon.
(Molemmat sulhaisparit menevät käsi kädessä).
Toinen Kohtaus.
THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.
Thibaut.
Jeannette, siskos häitä hankkivat,
Ma heidän onnellisna näin, he hoivaa
Mull' tuottavat, sa, nuorin, huolta saatat.
Raimond.
Mi teidän on! Miks' lasta nuhtelette?
Thibaut.
Tää uljas nuorukainen, jonka vertaa
Ei kylässämme oo, tää kelpo poika,
On sydämensä sinuun kääntänyt
Ja miellä hiljaisella hartahasti,
Tää kolmas syksy on, sua kosioitsee;
Sa lemmetöinnä hänen työnnät pois,
Kun muutoin paimenista muista joka mies
Voi naurahdusta lauhaa sulta saada.
— Sun hempeimmässä nuoruudessas nään,
Sun kevääs tullut on, tuo toivon aika,
Sun ruumiis kukka puhjennut on myös;
Vaan turhaan toivon, että lemmen kukka,
Tuo hento, verhostansa kehkeäis
Ja kultaheelmän riemullisna loisi!
Oi, tää ei mulle kelpaa ensinkään,
Se luonnon hakausta suurta tietää!
Se syön ei kelpaa, joka sulkeuu
Jääkalseana tunnon aikakaunna.
Raimond.
Oi älkäät, isä d'Arc! Oi malttakaatte!
Mun aimo Johannani rakkaus
On hellä, kallis taivaan kukkanen,
Ja hiljaa, vähitellen oiva kypsyy!
Hän vuoriloilla vielä olla mielii
Ja kankahilta aukehilta käydä
Ei tahdo asuntoihin alhaisiin,
Miss' huolet ahtaat viihtyvät. Päin häntä
Ma laakson syvyydestä ihmetellen
Luon silmäni, kun vuorilaitumella
Hän lauman luona korkeana seisoo
Ja kaunihina vartaloltaan maata,
Niin pientä vakavaisna katselee.
Hän silloin korkeampaa tietää, luulen,
Ja toisten aikain kuiskatusta kuulen.
Thibaut.
Se juuri mull' ei tahdo kelvata!
Hän siskoin hilpeätä seuraa karttaa,
Hän autioita etsii, öisen vuoteen
Jo ennen kukon laulamista heittää
Ja hirmuhetkenä, jon' ihminen
Niin mielellänsä ihmisihin liittyy,
Hän niinkuin lintu, yksin liikkuva,
Yön kolkkoon henkimaailmahan hiipii,
Käy ristipolkua ja vuoren ilman
Kanss' salaisessa haastelussa viipyy.
Miks' valitsee hän aina vaan tän paikan
Ja juuri tänne lampahansa tuo.
Ma hänen miettivänä pitkät hetket
Nään Druidien tammen alla, jota
Kaikk' ennen lapset tarkoin karttavat.
Siin' ei oo turvallista: tammen alla
Tyyssiaa häijy henki pitänyt
On pakanuuden hämärästä asti.
On siitä puusta kylän vanhimmilla
Niin paljon kauheata kertomista,
Ja kummallisten äänten kaikua
Sen synkeöistä oksasista kuullaan.
Ma itse, koska iltapuhtehella
Sen ohi kerta jouduin kulkemaan,
Näin naisen haahmon täällä istuvan:
Se laajalaskuisista vaattehistaan
Mull' kättä kuivaa työnsi verkalleen,
Kuin viitannut se oisi; pois ma riensin
Ja Herran haltuun pyysin sieluni.