Talbot.
Niin kallihisti sotamaineellamme
Sen Orleans'in eessä maksaa saimme.
Burgund.
Vait' oitis! Katumusta karttakaa!
Kuin? Hyljäsinkö herran laillisen
Ja pettäjäksi inhotuksi käännyin,
Ett' vierahalta moista kuulisin?
Miks' täällä viivyn, Franskaa vastustain;
Jos kiittämättömiä palvelen,
On vanha kuuinkaani suotuisampi.
Talbot.
Dauphin kanssa kauppaa hieroksitte,
Se tuttu on; vaan kavaluutta vastaan,
Me neuvot löydetään.
Burgund.
Haa, hornan pätsi!
Niin mua kohdellaanko? — Chatillon!
Pois väestömme säälikäätte: kotiin
Me mennään.
(Chatillon lähtee).
Lionel.
Onnellista matkaa! Niin
Ei Brittiläisten maine loistanut,
Kuin koska, kelpo miekkahansa luottain,
Hän auttajatta työnsä täytti. Kukin
Nyt taistelunsa yksin taistelkoon;
Se totta: Englannin ja Franskan veri
Ei kunnon lailla koskaan yhdy.
Toinen Kohtaus.
EDELLISET. KUNINKAAT ja ISABELLA, hovipalvelia muassaan.
Isabella.
Mitä
Mun kuulla täytyy? Malttakaatte, herrat!
Mik' aivonhäiritsiä kiertotähti
On aistit terveet teiltä riivannut?
Yks'mielisyys kun yksin auttaa voi,
Te riidoin erkanette keskenänne
Ja toinen toisianne turmelette.
— Tuo äkki käsky, jalo herttua,
Taas purkakaatte. Talbot mainio,
Te suuttunutta taasen suositelkaat!
Te, Lionel, nää henget ylpeät
Mua auttakaatte rauhaan kääntämään.
Lionel.
En, rouva, mie. On minun kaikki yhtä.
Ma aattelen: jotk' yhtenä ei viihdy,
Ne toisistansa irrallensa käykööt.