Talbot.
Ennen äidin kunnian te myytte.
Isabella.
Te heikot sielut ette tiedä,
Mit' ärtyneenä äidin sydän voi.
Me suosiaani suosin, vainojaani
Me vainon, ja sen katkerammin juuri,
Jos poikani se on, jon itse siitin.
Joll' hengen annoin, siltä myös sen ryöstän,
Jos riettahalla konnan julmuudella
Hän helmaa loukkaa, jossa maannut on.
Te jotka poikoani ahdistatte,
Teill' ei oo oikeutta siihen eikä syytä.
Mit' on hän teitä vastaan tehnyt taikka
Ees laiminlyönyt? Kunniaa ja valtaa
Te ahnehditte; häntä vihata
Mie yksin saan: sill' itse hänen siitin.
Talbot.
Se äidin lempeä!
Isabella.
Te lipilaarit,
Te jotka itseänne luulotatte
Ja maailmaa, oi, kuinka teitä kammon!
Te Brittiläisil rosvokäsillänne
Tänn' kurotatte, miss' sen verta maata
Ei teillä oo, kuin hevon jalka peittää. —
Tää herttua jok' itsensä hyväks'
Voi houkuttaa, hän isiensä vallan,
Hän isänmaansa ikikammotulle
Ja vierahalle myy. — Ja yhtäkaikki
On huulillanne aina oikeus.
— Ma viekkautta kammon. Niinkuin olen,
Mun maailma nähköön.
Burgund.
Niin, sen mainehen
Te miellä ankaralla puolustitte.
Isabella.
On mulla luonto vilkas, veri lämmin
Kuin muillakin, ja kuninkaattareksi,
Ei varjohaltiaks' ma tänne saavuin.
Ma riemun kaiken heittäisinkö, syystä
Ett' onnen puuska nuorra, hilpeällä
Mun hourupäiseen puolisohon liitti?
Kuin henkeäin ma vapautta lemmin,
Ja kenpä tuota loukkaa — Mutta miksi
Täss' oikeuksistani ma riitelenkään?
On teissä veri sakea, ja raivo
Teill' tuttu on, vaan eipä nautinnot!
Tää herttua, jok ijän pitkän pahan
Ja hyvän vaihe'illa horjui, vihaan
Ei pysty, eikä lempehenkään oikein.
— Melun'iin lähden. Kumppaniks ja ratoks
(Osoittaen Lionelia.)
Tuo mulle antakaat ja mieltä myöden
Sitt' tehkäät! Mie Burgundilaisia
Ja Brittiläisiä en muistakkaan.
(Viittaa hovipalveliallensa ja hankkii lähteä.)
Lionel.
Sen lupaan. Kaunihimmat pojat, jotka
Me voitetaan, Melun'ihin me pannaan.
Isabella (palaten).
Te miekallanne tiette hyöriellä,
Vaan Franskalainen yksin sievistellä.
(Hän menee).