Sorel.
Sa, neitsyt pyhä, sydämeni tutkit,
Sa tiedät, loistoako etsin turhaa:
Oi, anna lempivastausta mullekin.
Johanna.
Maa-ilman suuret vaiheet näen vaan;
Sun kohtalos sa sydämessäs kannat!
Dunois.
Vaan minkä kohtalon sa itse saat,
Sa neitsyt jalo, jota taivas suosii?
Sull' hurskahalle, puhtahalle varmaan
Maa-ilman suurin onni kukkii.
Johanna.
Onni
On kaikkivallan kainalossa tuolla.
Kaarlo.
Sun onnes kuninkaasi huolla olkoon!
Sun nimes Franskan maassa loistavaksi
Ma tehdä tahdon; su'ut myöhäisimmät
Sua autuaaksi kiittävät — ja kohta
Sen täyttän. Polvilles laske!
(Vetää miekan ja koskee häntä sillä).
Nouse
Nyt aatelisna! Syntys halpuudesta
Ma, kuninkaas, sun nostan — Haudassaan
Sun esivanhempas ma aateloitsen —
Sa liljan vaakunassas kantaa saat,
Sa ylhäisinten vertaiseksi käyt,
Ja veri Valois'in, tää kuninkainen,
Sun vertas korkeampi olkoon vaan!
Sun kättäs suuren suuret pyytäköön;
Ma itse puolisolle ylevälle
Sun naittaa tahdon.
Dunois (astuu esiin).
Sydämeni hänen
On alhaisuudessansa valinnut:
Tää uusi loisto, häntä ympäröivä,
Ei hänen arvoansa nosta eikä
Mun lempeäni myös. Täss' kuninkaani
Ja pyhän arkkipiispan eessä hälle
Ma ruhtinaista kättä julki tarjoon,
Jos moista ansainneeks' hän minun katsoo.
Kaarlo.
Oi neitsyt kaikkivoipa, ihmeinä
Sa kartutat! Nyt uskon, ettei mikään
Sull' mahdotointa oo. Tän rinnan uljaan
Sa voitit, joka lemmen valtaa aina
On pilkannut.
La Hire (astun esiin).
Jos Johannan ma tunnen,
On sydän nöyrä paras lahja hällä.
Hän suurten suosimusta ansaitsee,
Vaan heihin ei hän toivoansa nosta.
Hän korkeutta joutavaa ei pyydä;
Hän kunnon miehen rakkauteen tyytyy
Ja kohtalohon hiljaisehen, jonka
Ma kättä kaupaten nyt hälle tarjoon.
Kaarlo.
Sa myös, La Hire! Kaks kelpo kosiaa
Yht' urhokkaat ja kuulut. — Tahdotkos
Sa, joka vainojaani suositit
Ja maani yhdistit, mult' ystäväni
Nyt erotta? Yks hänen saada voi,
Ja kumpikin sen palkan ansaitsee.
No, Agnes sydämes nyt päättäköön.
Sorel (astuu lähemmäksi).
Ma jalon neidon näen hämillään,
Ja kainouden hehku posket punaa.
Häll' aikaa suotakoon, ett' sydäntään
Hän kuulla saisi, ystävähän luottaa
Ja rinnastansa murtaa salpaus.
On hetki tullut, jolloin sisarena
Tät' ankarata urhoneittä miekin
Voin luotua ja helmaa uskollista
Häll' kaupata. — Kuin naiset naisellista
Me ensin punnitkaamme. Päätöstämme
Niin kauvan oottakaatte.