(Du Chatel astuu muutaman askelen eteenpäin
ja etsii herttuan silmistä vastausta).
Burgund.
Oi, miksi
Mun luulet? Tietkös, mitä multa vaadit?
Johanna.
On hellän herran portit aina auki,
Hän vieraitaan ei torjuu; vapaana,
Kuin taivon kansi maata ympäröitsee,
Niin armo ystävän ja vihamiehen
Myös sulkekohon; päivä sätehillään
Kaikk' avaruuden ääret valaisee,
Ja kastettansa taivas tasaisesti
Suo tantereille; mit' on oivallista
Ja taivahista saatua, se kaikki
On yhtehistä myös ja ehdotointa;
Ja laskoksissa vaan on synkeys.
Burgund.
Hän minun tehdä voi, min tahtoo vaan:
Häll' sydämeni on kuin meden vaha.
— Du Chatel, tulkaat! Teille anteeks' annan
Sa isä, ällös suuttuko, jos kättä,
Sua surmannutta, lempeästi painan.
Te tuonen henget, mulle anteeks suokaa
Ett' koston lupausta hirveää
En täytä. Siellä kuolon iki-yössä
Ei sydän liiku, ikikestävää
Ja seisovaista kaikki on — vaan toisin
On täällä päivän valkeassa laita.
Tääll' ihminen, tuo herkkätuntoinen,
On hetken valtiaisen helppo saalis.
Kaarlo (Johannalle).
Mit' enkö, neitsyt, sulle velkaa oo!
Kuin ihanasti lupaukses täytit!
Kuin nopeasti kohtaloni muutit!
Mull' ystäväni voitit, vihamieheni
Löit maahan, kaupunkini vieraan ikeen
Alt' autit pois. — Sa yksin teit sen kaiken.
Oi, lausu, kuinka sulle kostaa voin!
Johanna.
Oo laupiainen onnen päivinä
Kuin vaurionkin — loiston kukkuloilla
Äl' unhota, mit' ystäväinen maksaa:
Sen alhaisuudessas sa tuta sait.
Äl' armoa ja oikeutta kiellä
Ees halvimmaltakaan: sill' paimenen
Sun auttajaksi Herra tuotti — Franskan
Maan kaiken koota saat, saat kanta-isäks'
Ja pääksi suurten ruhtinasten tulla;
Sun oksas kirkkahammin loistavat,
Kuin valta-istuimellas ennen olleet.
Sun sukus kukostaa, niinkauvan kuin
Se kansan lemmen säilymähän saa.
Se ylpeyden kautta lankee vaan,
Ja hökkeleistä, joista avuntuoja
Nyt sulle lähti, salaisesti kasvaa
Syyn-alaisille jälkeisilles turma.
Burgund.
Oi neitsyt, hengen ilmestystä täynnä!
Jos silmäs vastaisiin voi tunkea,
Mull' su'ustain nyt lausu myös. Niin suureks',
Kuin alku ennustaa, se leviääkö?
Johanna.
Sa ylhäiseks', valt'istuimehen asti,
Teet istuimes ja vielä ylemmäksi
Sun mieles pyrkii; rakennuksen uljaan
Se pilviin nostattaa. — Vaan käsi taivaan
Sen kasvamista estää äkkiä.
Sun huonees ei sen vuoksi sorru toki!
Se neitsyessä loistokkaana jatkuu,
Ja valtikkaita, kansankaitsioita,
Sen helmasesta kukkimahan käy.
Kaks' suurta valtakuntaa heillä on,
Maa-ilma tuttu heitä tottelee,
Ja uusi myös, jon Herran käsi vielä
Tois puolla merten käymätöinten kätkee.
Kaarlo.
Oi, lausu, jos sen näet, yhdistääkö
Tää ystävyyden liitto, jonka nyt.
Me uudistimme, jälkeisemme myös?
Johanna (hetken vaiti oltuansa).
Te kuninkaat ja herrat! Vainoa
Te kammokaat! Karttakaatte riitaa,
Kun luolassaan se nukkuu, nostamasta:
Se myöhän jällen talttuu! Lapsia
Se siittää, rautahisen sukukunnan,
Ja liekki liekin voimaa kartuttaa.
— Se kylliks! Nykyisyttä riemuitkaat,
Ja vastaisuus mun peittää antakaat.