Johanna.
Mie lippu käissä eellä kulkisinko?
Dunois.
No kenpä? Kellä kättä kelvollista
On, niinkuin sulla tuota kantamaan.
Se tappelussa kanssas kulki, sitä
Nyt rauhan tiellä kaunisteena kanna.
(La Hire kurottaa hänelle lippua; hän kavahtaa sitä).
Johanna.
Pois! Pois!
La Hire.
Mik' on sun? Omaa lippuas
Sa säikähdät. — Oi, katso tuota oikein!
(Levittää lippua).
Se on se, jota voitollisna kannoit.
On taivon kuninkaatar seisomassa
Maanpallon päällä siinä: sillä niinpä
On pyhä äiti sulle neuvonut.
Johanna (kauhistuksella lippua katsellen).
Hän on se, hän! Niin mulle ilmestyi hän.
Oi, kuinka kulmiaan hän synkistää,
Ja vihantulta julmin silmin iskee!
Sorel.
Hän haltioissaan on! Oi malta mieles!
Oi toivu! Olevaisia et nää!
Se maalikuva pettäväinen on,
Hän itse taivon kuoriloissa kulkee!
Johanna.
Oi julma, käytkö rankaistusta tuomaan?
Mua ruhdo, raasta, tartu ukonnuolees
Ja syntiraskas pääni sirkaleiksi lyö.
Oon liiton rikkonut, sun pyhän nimes
Oon pilkaks' tehnyt, suurin solvaissut!
Dunois.
Voi meitä! Kauheoita lausuu hän!
La Hire (hämmästyksissä Du Chatel'ille).
Tät' ymmärrättekö?