Johanna.
Meill' kuninkaita omia ei olla
Sais vastapäin, ei kotimaista herraa —
Se Herra, jok' ei kuole, maalimasta
Ois kadonnut — hän, joka korjaa suojaa,
Jok' auraa suojaa, maata hedelmöittää —
Jok' orjat vapauttaa, riemullisna
Ymp' ympärilleen kaupunkeita nostaa —
Jok' arkaa auttaa, ylpeätä sortaa,
Jok' yrmeä ei oo — sill' suurin on hän —
Jok' ihminen ja armon enkeli
On vihan maassa. — Kuningasten istuin,
Jok' ihanuutta hohtaa, vahva turva
On hyljätyille — siellä seisoo mahti
Ja armo — rikollista vavistuttaa,
Vanhurskas luotuu luottamuksella.
Ja jalopeuran kanssa leikitsee!
Tuo vieras, kaukaa tullut kuningas,
Jon valta-isän luut ei täällä lepää,
Hän Franskan maata voiko helliä?
Hän jok' ei nuorra nuoriemme kanssa ollut,
Hän isänämme olla voiko?
Thibaut.
Herra
Nyt maata suojelkoon ja kuningasta!
Maakansaa rauhallista oomme, miekkaa
Me emme kantaa taida, ratsua
Ei suistaa. — Kuuliaisna vartokaamme,
Ken kuninkaaksi meille sallitaan.
On tappelujen päätös päätös Herran,
Ja kuninkaamme on se, joka voiteen
Ja kruunun Rheims'in kaupungista saa.
— Me työhön lähtekäämme! Aatelkaamme
Kaikk' ensi päivää vaan ja antakaamme
Maan valtiasten arpaa lyödä maasta;
Me tyynnä turmaa voimme silmäellä,
Se tannertamme ei voi säikytellä.
Jos sodan liekki kylät polttaa maahan,
Jos jalkain alle laihot tallataan,
Tuo uusi kevät uudet laihot vaan,
Ja mökit halvat huokeasti saadaan!
(Kaikki muut paitsi neitsyt menevät).
Neljäs Kohtaus.
JOHANNA.
Johanna (yksin).
Hyvästi, te lempilaitumet ja vuoret,
Hyvästi, te laaksot tyynet, tuttavat!
Johanna nyt ei teitä kulje koskaan!
Hän hyvästit teill' lausuu ikuiset!
Te niityt, joita kastelin, te lehdot,
Joit' istutin, te kauvan kukkikaat!
Hyvästi, te luolat, lähteensilmät raittiit!
Sa kaiku, laakson ääni hilpeä,
Et vastausta mulle toisten työnnä,
Johanna käy, ei tänne koskaan riennä!
Te paikat kaikki, missä riemuella
Ma sain, te iki päiviks' jäätte nyt!
Te lampaat, hajotkaatte laitumella!
Oon teitä viimis kerran syöttänyt!
Mun toista laumaa täytyy paimennella
Tuoll' vaaran hurmetanterella nyt.
Niin hengen nostohuuto mua kohtaa;
Ei mailman turha mieli mua johtaa.
Hän joka pensahassa leimueli
Ja Moosen kukkuloilta Horebin
Luo Faaraonin käymään ohjaeli,
Hän joka hurskaan taimen lisäin,
Tuon paimen pojan, urhoks' intoeli,
Hän, jok' on paimenille suopuisin,
Hän mulle lausui tammen huminassa;
"Käy, todistusta kanna maalimassa".
"Sun vaskeen täytyy ruumiis sulkiella,
Ja hento rintas rautaan kätkeä!
Ei miehen lempi mielees nostatella
Saa turhan hehkun syntileimua,
Ei vihkiseppel päätäs kaunistella,
Ei rintas lempilasta helliä;
Vaan eellä naisten kaikkein kunnialla
Sun kirkastuttaa tahdon sotaisalla".
"Kun uljahimmat taisteluhun suuttuu,
Kun Franskan viime hetki luontelee,
Sun kätees silloin Orileimu muuttuu,
Ja niinkuin miehet heinää niittelee,
Niin voittajahan ylpeään se puuttuu;
Se onnen pyörän hältä kiertäisee;
Sa pelastusta tuotat Franskanmaalle
Ja voitehen ja kruunun kuninkaalle!"