PALVELIJA. Amalia on lähtenyt tiehensä, kreivi von Brand on äkkiä kadonnut.
DANIEL (tulee hädissään).
DANIEL. Armollinen herra, ratsastajia ajaa tulista vauhtia polkua alas, huutaen "murhaa, murhaa", — koko kylä on kauhuissaan.
FRANS. Mene, laita kaikki kellot soimaan yht'aikaa, kaikkien on lähdettävä kirkkoon, — kaikkien polvistuttava — rukoiltava minun puolestani, kaikkien vankien on päästävä vapaalle jalalle, — minä korvaan köyhille kaikki kaksin ja kolmin verroin, minä — mutta menehän, — huuda toki rippi-isää, jotta hän pyyhkii siunauksellaan pois syntini —. Etkö vielä ole mennyt?
(Melu tulee äänekkäämmäksi.)
DANIEL. Jumala antakoon anteeksi raskaan syntini! Miten minä taas osaan tuon ymmärtää? Tehän olette aina häätänyt hurskaan rukouksen pois talosta ja tanhuilta, olette heitellyt minua niin usein postilloilla ja Raamatuilla, tavatessanne minut rukoilemassa —
FRANS. Ei enää sanaakaan siitä —. Kuolema! Näetkö, kuolema! —
Tulee liian myöhä —(Kuuluu Schweizerin hälyä.) Rukoilehan, rukoile!
DANIEL. Sanoinhan teille aina, — te niin vihasitte hurskasta rukousta, mutta varokaa, varokaa, kun hätä käy mieheen käsiksi, kun sielunne on hukkumaisillaan, niin te antaisitte kaikki maailman aarteet yhdestä kristityn huokauksesta —. Nähkääs, te häpäisitte minua, tähän te nyt joudutte, nähkääs nyt!
FRANS (syleilee häntä kiihkeästi). Anteeksi, rakas, hyvä kulta-Daniel, anteeksi, — minä puetan sinut kiireestä kantapäähän, — rukoilehan, — minä toimitan sinulle häät —, minä — mutta rukoilehan, minä vannotan sinua, polvillani minä vannotan sinua —. Piru vie, rukoile!
(Melua teillä. Huutoa, rymyä.)