MOOR. Hyvä, hyvä. Ja nyt saa osa kiivetä puihin tai piiloutua viidakkoon ja lasketella lyijyä heihin väijyksistä.
SCHWEIZER. Siihen sinä olet omiasi, Spiegelberg!
MOOR. Me toiset ryntäämme kuin raivot heidän kylkeensä.
SCHWEIZER. Siinä joukossa olen minä, minä.
MOOR. Samalla antakoon kukin pillinsä soida ja kaarrelkoon metsässä, jotta lukumme tuntuisi peloittavammalta: myös kaikki koirat on laskettava irti ja usutettava heidän kimppuunsa, jotta he erkanevat, hajaantuvat ja eksyvät luotienne eteen. Me kolme, Roller, Schweizer ja minä, taistelemme ahtaimmassa kohdassa.
SCHWEIZER. Vallan erinomaista! — Me hälyytämme ne sekaisin, niin etteivät he tiedä, mistä oikeastaan saavat korvilleen. Olen minä ennenkin ampunut kirsikkaa sydämeen. Antaapa heidän hyökätä!
(Schufterle nykäisee Schweizeriä, tämä vie päällikön syrjään ja puhuu hiljaa hänen kanssaan.)
MOOR. Vaiti!
SCHWEIZER.
Pyydän sinua —.
MOOR. Pois! Kiittäköön omaa häpeätään, se hänet on pelastanut. Hän ei saa kuolla samalla kun minä ja kelpo Schweizer sekä Roller kuolemme. Riisukoon hän vaatteensa, niin minä sanon, että hän on matkustavainen ja minä olen hänet ryövännyt. — Ole rauhassa, Schweizer, minä vannon, että hänet kuitenkin vielä hirtetään.