V. MOOR. Voi toiveitani! Kultaisia unelmiani!
FRANS. Tiedän ne hyvin. Niistähän juuri puhuin. Se hengen tulisuus, mikä hehkuu pojassa, sanoitte te aina, joka saa hänet niin alttiiksi kaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille; tuo avonaisuus, mikä kuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa hänet aina tuskaa nähdessään kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli, joka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja paalutusten ja vuolaitten virtojen yli kiitämään — tuo lapsekas kunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit, loistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä pojaksi, tekevät hänestä kerran —- niin toivottiin — ystävälle lämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, suuren, suuren miehen. — Näettekö nyt, isä! Tulinen henki on kehittynyt, laajennut, kantanut jaloja hedelmiä. Katsokaas kuinka tuo avonaisuus on kuontunut röyhkeydeksi, katsokaas kuinka tunteen herkkyys kuhertaa hempeänä keimailijain edessä, kuinka se on altis jonkun Frynen suloille! Katsokaas kuinka tuo tulinen nerous on kuudessa lyhyessä vuodessa polttanut hänen elämän-öljynsä niin tarkoin, että hän kummittelee elävänä, ja ihmiset tulevat ja sanovat häpeämättä: c'est l'amour qui a fait ça! [Rakkaus se on tehnyt tämän!] Ah, katsokaas, kuinka se rohkea, yritteliäs älypää tahtoo suorittaa suunnitelmia, joiden rinnalla Cartouchen ja Howardin urotyöt menevät mitättömiin! Ja kunhan nämä ihanat oraat ehtivät kasvaa täyteen mittaansa, — mitä täydellistä voimmekaan odottaa hänen varhaisesta iästään huolimatta! — Ehkäpä koette, isä, vielä sen ilon, että saatte nähdä hänet johtamassa urhoparvea, joka hallitsee metsien pyhää hiljaisuutta ja keventää väsyneen vaeltajan matkataakan puoleen, — ehkäpä saatte vielä ennen hautaan vaipumistanne tehdä pyhiinvaellusretken hänen muistopatsaansa luo, jonka hän on itselleen pystyttänyt maan ja taivaan välille, — ehkäpä, oi isä, isä, saatte etsiä itsellenne toista nimeä, sillä muutoin teitä osoittelevat sormillaan katupojat ja kamasaksat, jotka ovat Leipzigin torilla nähneet herra poikanne kuvan.
V. MOOR. Ja sinäkin, rakas Frans, sinäkin? Voi lapseni, miten he tähtäävätkin — suoraan sydämeeni!
FRANS. Näette, että minä osaan olla sukkelakin, mutta minun sukkeluuteni on kuin skorpionin pistos. — Ja sitten tuo kuiva arki-ihminen, kylmä, puiseva Frans, — ja mitä nuo kaikki nimittelyt ovatkaan, joihin vastakohtaisuus hänen ja minun välillä yllytti teitä, kun hän istui sylissänne tai nyppi poskeanne —, hän kuolee kerran kotinurkkiinsa ja lahoo ja unhoittuu, kun sen sijaan tämän yleisneron maine kiitää Pohjoisnavalta hamaan Etelänavalle. Haa, kätensä ristii tuo kylmä, kuiva, puiseva Frans, kiittäen sinua, taivas — ettei ole hänen kaltaisensa!
V. MOOR. Suo anteeksi, lapseni; älä suutu isään, joka näkee pettyneensä toiveissaan. Jumala, joka Kaarlen kautta lähettää minulle kyyneliä, käyttää sinua, rakas Frans, pyyhkimään ne silmistäni.
FRANS. Niin, isä, hän pyyhkii ne silmistänne. Fransinne uhraa elämänsä teidän elämänne pitennykseksi. Teidän elämänne on se oraakkeli, jolta minä ennen kaikkea kysyn neuvoa siitä, mitä aion tehdä, se peili, jossa minä kaikkea tarkastan, — ei mikään velvoitus ole minulle niin pyhä, etten sitä oitis rikkoisi, jos on kallis henkenne kysymyksessä. — Uskotteko sanani?
V. MOOR. Sinulla on vielä suuria velvoituksia hartioillasi, poikani —
Jumala sinua siunatkoon siitä, mitä olit ja vasta olet minulle.
FRANS. Sanokaahan nyt minulle: jos teidän ei olisi pakko kutsua tätä poikaa omaksenne, ettekö olisi onnellinen mies silloin?
V. MOOR. Hiljaa, oi hiljaa! Kun kätilö toi hänet minulle, nostin hänet taivasta kohti ja huudahdin: "Enkö ole onnellinen mies?"
FRANS. Senpä sanoitte. Entä nyt? Kadehditte kehnointa alustalaistanne siksi, ettei hän ole tämän isä, — teillä on murhetta niin kauan kuin teillä on tämä poika. Se murhe kasvaa sikäli kuin Kaarlekin. Se murhe kalvaa elämänne juuria.