ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Maaseutua Moorin linnan lähettyvillä.
Rosvo MOOR. KOSINSKY (kaukana).
MOOR. Mene edeltä ja ilmoita minut. Muistat kai vielä kaikki, mitä sinun on puhuttava?
KOSINSKY. Te olette kreivi von Brand, tulette Mecklenburgista, minä olen ratsupalvelijanne —. Älkää huolehtiko, kyllä minä osani näyttelen, jääkää hyvästi! (Pois.)
MOOR. Tervehdin sinua, isänmaa! (Suutelee maata.) Isänmaan taivas, isänmaan aurinko! Ja niityt ja kukkulat ja virrat ja metsät! Tervehdin sydämestäni teitä kaikkia, kaikkia! — Kuinka raikkaana humiseekaan tuuli kotoisilta vuorilta, kuinka virtaakaan tuoksua ja riemua sieltä alas pakolaispoloa vastaan! — Autuuden, runon maailma! Pysähdy, Moor! Jalkasi astelee pyhäkössä.
(Tulee lähemmäs.) Katsos, pääskynpesiäkin linnanpihassa, — katsos puutarhaporttia ja tuota aidannurkkausta, missä usein kuuntelit kutsulintua ja pidit iloa sen kanssa —. Ja tuolla alhaalla niittylaakso, missä Aleksanteri-sankarina johdit makedonialaisiasi Arbelan otteluun, ja sen äärellä ruohoinen kukkula, jolta heitit alas persialaisen satraapin — ja voittoisa lippusi hulmusi korkealla! (Hymyilee.) Poika-ajan kultaiset kevätvuodet heräävät jälleen kurjan miehen mielessä, — silloin olit niin onnellinen, olit niin kokonainen, niin varjoton oli ilosi, — ja nyt — katso pilvilinnojesi raunioita! Täällä sinun piti kerran asteleman, suurena, ylväänä, ylistettynä miehenä, — täällä elämän uudelleen poikaikäsi Amalian kukoistavissa lapsissa, — täällä, täällä kansasi epäjumalana — mutta paha vihollisesi ei suonut sitä sinulle. (Ryntää ylös.) Miksi olen tullut tänne! Jotta minun kävisi kuin vangin, jonka kalisevat rautakäädyt hälyyttävät hereille vapausunelmista? — Ei, minä palaan kurjuuteeni! — Vanki oli unohtanut valon; mutta vapausunelma kiiti hänen ylitseen kuin yön salama, joka jättää jälkeensä vielä pilkkoisemman pimeän. — Jääkää hyvästi, isänmaan laaksot! Näitte kerran Kaarle-pojan, ja Kaarle oli onnellinen poika, — nyt näitte miehen, ja häntä kalvoi epätoivo.
(Kaartaa nopeasti näyttämön kauimmaiseen kulmaan, missä seisahtuu äkkiä, katsellen alakuloisesti linnaan päin.)
Häntä näkemättä, katseenkaan yltämättä häneen? — Ja vain yksi muuri oli minun ja Amalian välillä —. Ei, minun täytyy nähdä hänet — ja nähdä isä, — vaikka musertuisin! (Kääntyy.) Isä, isä, poikasi lähestyy, — pois silmistäni, musta, höyryävä veri, pois surman ontto, hurja, pälyilevä katse! Vain tänä hetkenä päästä minut vapaaksi! Amalia, — isä, poikasi lähestyy! — (Käy nopeasti linnaa kohti.) Kiduta minua kun päivä herää, älä erkane minusta kun yö tulee, — kiduta minua kauhein unin, mutta tätä ainoata nautintoani älä myrkytä! (Pysähtyy portille.) Mikä minun on, mitä tämä on, Moor? Ole mies! — Kuolonkammoa — hirmuaavistus — —. (Astuu sisään.)
TOINEN KOHTAUS.
Pylväskäytävä linnassa.
Rosvo MOOR, AMALIA (tulevat esiin).