AMALIA. Ja uskaltaisitteko sanoa, mikä näistä tauluista on hänen kuvansa?
MOOR. Oh, aivan varmasti. Hänen kuvansa eli aina mielessäni. (Käyden taulun luota toisen luo.) Tämä se ei ole.
AMALIA. Oikeassa olette. — Hän oli kreivillisen suvun kantaisä ja sai aateluuden Barbarossalta, jonka edestä hän taisteli merirosvoja vastaan.
MOOR (yhä taulujen ääressä). Tämäkään se ei ole, — eikä tuo, — ei myöskään tuo, — se ei ole niitten joukossa.
AMALIA. Miten, katsokaahan paremmin! Minä luulin teidän tuntevan hänet —.
MOOR. Isääni en tunne paremmin! Häneltä puuttuu suun ympäriltä lempeä piirre, mikä hänet eroitti tuhansista — hän se ei ole.
AMALIA. Olen hämmästynyt. Kuinka? Ette ole kahdeksaantoista vuoteen nähnyt, ja vielä —
MOOR (nopeasti, lehahtaen punaiseksi). Tämä on hän! (Seisoo kuin ukon lyömänä.)
AMALIA. Erinomainen mies!
MOOR (syventyneenä katsomaan kuvaa). Isä, isä! Suo minulle anteeksi! —
Niin, harvinainen mies! — (Pyyhkii silmiään.) Jumalainen mies!