AMALIA. Ettekö halua lähteä puutarhaan?
MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva? — Sinä itket, Amalia?
AMALIA (poistuu nopeasti).
MOOR. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua! — Koko hänen olentonsa alkoi kuohua — kyynelet vuosivat hänen poskilleen, paljastaen hänen salaisuutensa. Hän rakastaa minua! — Kurja, tämänkö sinä ansaitsit häneltä! Enkö seiso tässä kuin tuomittu mestauspölkyn edessä? Tuollako sohvalla minä vaivuin autuuteen hänen syleilyssään? Nämäkö ovat isäni salit? (Isänsä näkemisen järkyttämänä.) Sinä, sinä — silmäsi tulilieskat — kirous, kirous, tuomio! — Missä olen? Yö silmissäni — Jumalan hirmuja —. Minä, minä olen tappanut hänet. (Juoksee pois.)
FRANS VON MOOR (syvissä ajatuksissa). Pois tuo kuva, pois, pelkuri raukka! Mitä epäröit ja kenen takia? Eikö minun ole ollut niinä harvoina tunteina, joina kreivi on astellut näissä huoneissa, kuin hiipisi helvetin urkkija minun kintereilläni —. Minun pitäisi tuntea hänet! Hänen rajuissa, ahavoittuneissa kasvoissaan on jotakin sellaista suurta ja tuttua, joka säpsähyttää minua —. Ei Amaliakaan ole välinpitämätön hänestä. Eikö hän kiedo miestä hiutuvan janoavilla katseillaan, joita hän muuten niin saidasti kieltää kaikelta maailmalta? Enkö huomannut häneltä varastautuvan pari kyyneltä viiniin, jonka kreivi selkäni takana nieli niin kiihkeästi kuin olisi aikonut ahmaista sisäänsä lasinkin? Kyllä sen näin peilistä, näin sen näine silmineni! Hohoi, Frans, katso eteesi, siinä takana piilee jokin tuhoa synnyttävä hirmu!
(Seisoo tutkien Kaarlen kuvan edessä.)
Hänen pitkä hanhenkaulansa — hänen mustat, tulta tuiskivat silmänsä, hm, hm! — Hänen synkät, riippuvat, tuuheat kulmakarvansa! (Vaipuen äkkiä kokoon.) Ilkkuva helvetti! Sinäkö kiidätät mieleeni sen aavistuksen? Hän on Kaarle! Niin, nyt alkavat silmissäni kaikki piirteet jälleen elää. — Hän se on, naamiostaan huolimatta! Hän se on, kirous ja kuolema!
(Kiihkeänä astellen edestakaisin.)
Senkö takia olen riistänyt öiltäni levon, — senkö takia kalliot raivannut tieltä ja rotkot täyttänyt, — olenko sen takia noussut kaikkia ihmisyyden vaistoja vastaan, että lopultakin tämä huitukka maankiertäjä keinottelee läpi viekkaimmasta satimestani — Hiljaa, vain hiljaa, jäljellä on vielä vain leikkityö —. Olenhan minä tähänkin saakka kaahlonut korviani myöten kuolemansynneissä, niin että olisi mieletöntä uida takaisin, kun ranta on jo jäänyt niin kauas —. Paluuta ei enää voi ajatella — itse armo joutuisi kerjuusauvan varaan ja iäinen laupeus tekisi vararikon, jos se tahtoisi hyvittää kaikki minun velkani —. Eteenpäin siis kuin mies —. (Kilistää kelloa.) Kootkoon hän itsensä isänsä hengen luo ja tulkoon! Vainajia minä pilkkaan. — Daniel, hoi, Daniel! — Mitä nyt, hänetkin ne ovat jo yllyttäneet minua vastaan! Hän näyttää niin salaperäiseltä.
DANIEL tulee.