DANIEL. Kaikkitietävä Jumala sen tietää. Ei hän ole uskonut minulle mitään salaisuuksia.
FRANS. Kiellätkö sen? Mitä juonia te olette punoneet, raivataksenne minut tieltä? Eikö totta: aiotte kuristaa minut nukkuessani? Leikata kurkkuni partaa ajettaessa? Tunnusta, tunnusta! — Tai nukuttaa minut liemellä ikuiseen uneen? Tunnusta suoraan, minä tiedän kaikki!
DANIEL. Niin totta kuin Jumala minua hädässä auttakoon: sanani teille nyt ovat vain puhdasta, selvää totuutta.
FRANS. Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi. Mutta eikös hän kuitenkin pistänyt rahaa käteesi? Pudistanut kättäsi lujemmin kuin on tapana, melkein niinkuin pudistetaan vanhan tuttavan kättä?
DANIEL. Ei koskaan, herrani!
FRANS. Eikö sanonut sinulle esimerkiksi, että hän tuntee jo sinut? Että oikeastaan sinun pitäisi tuntea hänet? Että kerran sinulta putoavat suomukset silmistä — että — mitä? Eikö hän koskaan ole sanonut sinulle sellaista?
DANIEL. Ei viittaustakaan.
FRANS. Että erinäiset seikat estivät häntä — että täytyi usein naamioida itsensä, yllättääkseen vihollisensa — että hän aikoo kostaa, aikoo kostaa mitä katkerimmin?
DANIEL. Ei sanaakaan siihen suuntaan.
FRANS. Mitä, ei mitään? Muistelehan tarkoin! — Että hän on tuntenut vanhan herran tarkkaan, erittäin tarkkaan, — että hän rakastaa häntä, rakastaa erikoisesti, — rakastaa kuin hänen poikansa. —