DANIEL. Jonkun sellaisen sanan muistelen kuulleni hänen suustaan.
FRANS (kalpeana). Niinkö, niinkö todella? Miten, kerro toki! Hän sanoi olevansa veljeni?
DANIEL (säpsähtäen). Mitä, herrani? — Ei, ei hän sitä sanonut. Mutta kun neiti käytti häntä pylvässalissa, jossa minä olin juuri pyyhkimässä pölyä taulujen kehyksistä, pysähtyi hän äkkiä herra-vainajan kuvan eteen, kuin salaman lyömänä. Armollinen neiti osoitti sitä ja sanoi: "erinomainen mies!" "Niin, harvinainen mies", vastasi hän, pyyhkien silmiään.
FRANS. Kuules, Daniel! Tiedäthän, että minä olen aina ollut sinulle hyvänsuopa herra, olen antanut sinulle ravintoa ja vaatetta ja heikommalla iälläsi säästänyt sinua raskaista töistä —
DANIEL. Isä Jumala palkitkoon teitä siitä! Ja minä olen teitä aina palvellut rehellisesti.
FRANS. Sitä aioin juuri sanoa. Et ole eläessäsi vielä sanonut minua vastaan, sillä sinä tiedät kyllin hyvin, että olet velvollinen tottelemaan minua kaikessa, mihin minä käsken sinua.
DANIEL. Koko sydämestäni kaikessa, ellei se sodi Jumalaa ja omaatuntoani vastaan.
FRANS. Lorua, lorua! Etkö häpeä? Vanha mies ja uskoo joulusatuja! Mene, Daniel, se oli tuhma ajatus. Minähän olen herra. Minua Jumala ja omatunto rankaisevat, jos on olemassa Jumalaa ja omaatuntoa.
DANIEL (lyö kätensä yhteen). Armias taivas!
FRANS. Kuuliaisuutesi nimessä! Ymmärrätkö myös sen sanan? Kuuliaisuutesi nimessä minä käsken: huomenna ei kreivi enää saa käydä elävitten joukossa.