Isä, jää! — Mä tunnen taivaan alla yhden vain, jot' itse Caesar voi veroisenaan pitää kunnialla: pojan nimen hälle soi. Caesar yksin saattoi Rooman turmaan, Brutus yksin kaatoi Caesarin; missä Brutus elää, suistuu Caesar surmaan. Vastasuuntiin käymme kumpikin!
(Laskee luutun pois, astelee syvissä miettein edestakaisin.)
Kuka olisi minun takaajani? — Kaikki on niin synkkää — kuin umpisokkelossa, — ei ulospääsyä, ei johtotähtiä — kunpa olisin vetänyt viimeisen henkäykseni —. Kunpa olisi lopussa tämä turha varjoleikki —. Mutta miksi polttava onnennälkä, miksi pyrkimys saavuttamattomaan täydellisyyteen, miksi täyttymättömäin aikeiden lykkääminen toistaiseksi vaikka tämän vähäisen esineen vähäinen painaminen (pitää pistoolia kasvojensa edessä) tekee viisaan ja hullun, pelkurin ja urhon, jalon ja konnan yhdenveroisiksi? Onhan sieluttomassa luonnossa niin jumalallinen sopusointu, miksi järjellisessä pitää olla tällaista epäsointua? — Ei, ei, siinä on jotakin enemmän; sillä minä en ole vielä ollut onnellinen.
Luuletteko, että vapisen? Surmaamieni miesten henget, minä en vapise! (Väristen ankarasti.) — Teidän arka kuolinuikutuksenne, teidän mustenevat kasvonne, teidän hirveinä ammottavat haavanne, nehän ovat vain katkeamattoman kohtalonketjun renkaita ja ne ovat alunperin seurauksia minun ilonpidoistani, imettäjieni ja holhoojaini oikuista, isäni luonnonlaadusta, äitini verestä. — (Kauhun värisyttämänä.) Miksi Luoja antoi minulle saman osan kuin oli Perilluksen härällä, jonka hehkuvassa vatsaontelossa ihminen paistui?
(Käy käsiksi pistooliin.) Aika ja iäisyys — jotka yksi ainoa hetki sitoo toisiinsa! Hirmuinen avain, joka sulkee taakseni elämän vankilan ja avaa eteeni ikuisen yön asunnon — sano minulle, oh sano minulle, — minne, minne lasket minut? — Vieraaseen, ennen käymättömään maahan! — Katsos, se näky herpaisee ihmisluonnon, kuolevaisen jännevoima raukeaa, ja mielikuvitus, aistiemme ilkamoiva matkija, saa herkkäuskoisuutemme silmien edessä väikkymään outoja haamuja —. Ei, ei, mies ei saa horjahdella —. Ole millainen tahansa, tuntematon haudantakaisuus, kunhan minulle jää tämä oma minuus uskolliseksi —. Ole millainen tahansa, kunhan oma minuuteni seuraa mukanani sinne —. Ulkonaiset asiat heijastuvat mieheen vain pinnalle —. Minä olen oma taivaani ja helvettini.
Kunpa jättäisit yksin minun haltuuni jonkun poroksipoltetun maailman, jonka olet tuominnut pois silmistäsi ja missä minua odottaisivat vain yksinäinen yö ja ikuinen autius! — Silloin minä kansoittaisin mykän tyhjyyden mielikuvitukseni luomuksilla ja minulla olisi koko ikuisuus aikaa paloitellen tutkia yleisen kurjuuden sekasortoista kuvaa. — Vai tahdotko johtaa minut aina uusien syntymäin ja aina uusien kurjuuden näyttämöiden kautta aste asteelta tuhoa kohti? Enkö voi katkaista haudantakaisessa elämässä minulle kehrättäviä elämänlankoja yhtä helposti kuin tämän? — Sinä voit tehdä minut tyhjäksi — tätä vapautta et voi minulta ottaa. (Lataa pistoolin. Pysähtyy äkkiä.) Mutta kuolisinko siksi, että pelkään elämän tuskaa? — Tunnustaisinko kurjuuden olleen minulle ylivoimaisen? Ei, tahdon kestää sen! — (Heittää pois pistoolin.) — Ylpeyteni lannistakoon tuskat! Tahdon elää elettäväni loppuun.
(Pimeys sakenee.)
HERMAN (tulee metsän läpi). Kuules, kuules, huuhkain huhuu kamalasti —. Kylässä lyö kello kahtatoista —. Hyvä, hyvä, konnantyö pysyy salassa, — tässä sopessa ei ole ketään kuulemassa. (Astuu linnan luo ja koputtaa.) Tule ylös, poloinen tornissa-asuja! Ateriasi on valmis.
MOOR (hiljaa peräytyen). Mitä tuo merkitsee?
ÄÄNI (linnasta). Kuka koputtaa? Hermanko olet, kaarneeni?