Selima (vihastuneena). Maa-ilman pitää ennen hävitä, ruhtinas, minä vihaan sinua sitä enemmän kuta lähempänä sinä toivot olevasi; pakene nyt, jätä tämä huone, ja pelasta henkes, se viimeinen arvoitus tuottaa sinulle kuoleman.
Purdovar. En kuolemaa minä pelkää, ruhtinatar, teidän viha on ainoa, joka minua hämmästyttää.
Karangur. Rakas poikani, peräydy, elä kiusaa Jumalaa, sinä olet pelastanut kunnias ja henkes, nyt voit vielä erota. Ja tyttäreni, hylkää se kolmas arvoitus, anna hänelle kätesi ja minä seuraan teitä temppeliin.
Selima. Minä hänelle käteni? Minä jättäisin kolmannen. Ei, ei koskaan!
Purdovar. Ja minä sanon päähän asti, … minun kaulani katketkoon, se on Jumalan kädessä; siis Selima tahi kuolema.
Selima. Kuolema, kuolema, sinä saat sen kuulla. (Nousee seisalleen.)
Se kapine nyt arvatkaa,
Kuin itsessään on halpa;
Se puusta on ja raudasta,
Ja haavoittaa kuin kalpa.
Ei verta tok' se vuodata,
Ei keltään ryöstä, ota,
Mutt' tuopi aina rikkautta.
Ne tuop' se ilman sotaa;
Se perustan't on monta valta-kuntaa
Ja synnyttänyt monta kaupunkii;
Ei maa-ilmass oo yhtä kansa-kuntaa,
Ken ilman vaaratta voi sitä halveksii;
Ja onnellinen on se kansa,
Ken sitä pitää turvanansa.
(Repäsee peitteen silmiltänsä ja näyttää koko ihanuutensa.)
Katsokaa nyt ja elkää hämmästykö, tahi kuolkaa niin kuin olette tahtoneet!
Purdovar (hämmästyen). Ah, mikä ihanuus! silmäni huikenevat! ajatukseni seisattuu.