Karangur. Sinä et vielä niitä tunne, sinä et voi tuntea, mutta lapseni, jos ne jo kuitenki tuntisit, sano nyt … minä annan sen muukalaisen yöllä paeta … sinä ilmoitat huomenna hänen nimensä, niin on kaikki pelastettu.
Selima. Minä ne tunnen ja en tunne, sanalla sanottu, te saatte huomenna julkisesti kuulla, jos ne tunnen.
Karangur. Elä pikastu, tyttäreni! Minä uskon ettet sinä vielä niitä tunne… Mutta Selima! Minä ne tunnen, ne ovat kirjoitetut tuossa paperissa, näet sinä, merkillinen sattuma ne toi minulle nyt ikään; lähetys kaukaisesta maasta toi minulle kertomuksen hänestä ja hänen isästänsä. Tyttäreni, vanno nyt, että huomenna annat hänelle kätesi ja lopetat häneltä onnettomuuden, niin sinä saat tällä hetkellä minulta hänen ja isänsä nimet … ykskään ihminen ei saa tietää, mistä ne sait, sinun voittosi on täysi ja kaikki menee hyvin.
Selima (liikutettuna), Isäni yllyttää minua hirmuiseen petokseen… Mitä minä nyt teen? … luotanko Adelinaan ja jätän kaikki epä-vakaisen onnen nojaan … vain otanko nyt, kun tarjotaan, ja teen sen vihatun liiton… Alas nyt ylpeä sydän … ja eihän se ole häpeä täyttää isän pyyntöä? Vaan jos Adelina saa nimet … missä on silloin voittoni?
Karangur. Sinä arvelet, tytär! Se on turha arvella niin kohtuullisessa asiassa.
Selima. Ei, ei sittenkään! Minä luotan Adelinaan. Minä näen nyt koko viekkauden, he ovat häneltä itseltään saaneet nimet … he pettäisivät minua kuin lasta.
Karangur. Se on turha niin kauan miettiä, päätä Selima, minä virkan nimet sinulle paikalla.
Selima. Minä olen päättänyt. Aamulla diivanissa te saatte kuulla.
Karangur. Hurja, sinä uskallat ottaa sen häpeän, sen julkisen häpeän! koko kaupunki sinua pilkkaa, he nauravat sinulle vasten silmiä, he näyttävät sinulle hampaitansa ja kaikki ne entiset voitot ovat unhotetut … niin monta päätä on leikattu turhaan! Elä nyt tai kuole, minä en sinusta tahdo tietää.
(Menee.)