Purdovar. Se on hyvä, minä uskon sinun sanasi, mutta sitte?
Kirina. Ah ruhtinas, tietkää, se onneton on nyt kauheassa tuskassa, hän katuu koko työtänsä, ja itkee ja voivottelee kuin lapsi, hän ei tiedä miten päästä siitä häpeästä, mikä häntä huomenna odottaa. Minä annan henkeni, jos se ei ole totta, mitä teille sanon!
Purdovar. Sinä annat liian usein henkesi, sinä voit sitä säästää ja sanoa ruhtinattarellesi, että tässä asiassa hänen on helppo voittaa. Lohduttakoon sitä onnetonta se, joka häntä rakastaa, niin se korottaa hänen kunnian enemmän kun se liika ymmärrys. Vain sitäkö sinä tahdoit ilmoittaa?
Kirina. Ruhtinas, se ei ole sillä tehty. Teidän pitää vähän kärsiä meidän heikkouksia.
Purdovar. Puhelkaa.
Kirina. Ruhtinatar lähetti minun teitä rukoilemaan: virkkakaa hänelle ne nimet ja luottakaa hänen rakkauteensa. Hän ei tahdo enää muuta kun diivanissa pelastaa kunniansa ja sitte viskautua teidän kaulaan, päättäkää nyt ruhtinas, te ette sillä enää mitään kadota, vaan voitatte häneltä sydämmellisen kiitoksen, hän ei tule silloin väkisen, mutta rakkaudesta teidän syliinne.
Purdovar. Mutta hyvä tyttö, sinä unhotit lopun.
Kirina. Minkä lopun?
Purdovar. Minä annan henkeni, jos se ei ole totta.
Kirina. Herra Jumala! Te luulette minun valhelleen?